LEHTIKUVA

Ikikriitikko Erkki Tuomiojasta tuli ministeri kolmeksi vaalikaudeksi.

Lähteäkö enää vaaleihin vai ei? Siirtyäkö ulkomaille? Onko enää mitään järkeä ja moraalia ylipäänsä olla ehdolla Paavo Lipposen puolueen listoilla, jos perspektiivinä on vain tarjota jatkoa nykyiselle menolle?

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Erkki Tuomioja siinä miettii jälleen kerran synkkiä syvällä mielessään. Tämä tapahtui sunnuntaina 15.3.1998. Kirjaukset ovat Tuomiojan poliittisesta päiväkirjasta, jonka uusin julkaisu kattaa vuodet 1998–2000.

Painiskelu itsensä kanssa on tuttua niille, jotka ovat lukeneet sarjan edelliset osat. Tuomioja on julkaissut muistiin merkintöjään vuodesta 1991 lähtien tohtori Veli-Pekka Leppäsen toimittamissa kolmessa paksussa kirjassa. Asetelma on koko ajan sama. Tuomiojan mielestä Lipponen on oikeistolainen ja vuodesta 1995 vallassa olleen Lipposen hallituksen politiikka oikeistolaista. Mielipiteitään hän toi varovammin julkisuuteenkin, mutta päiväkirjoissa todelliset tunteet purkautuvat ilman pidikkeitä.

Reaalimaailmassa Tuomioja on oikeistolaisena pitämänsä hallituksen uskollinen soturi.

Reaalimaailmassa Tuomioja taas on oikeistolaisena pitämänsä hallituksen uskollinen soturi. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana hän paimentaa tyytymättömät tukemaan vääränä pitämäänsä politiikkaa. Kaksilla korteilla pelaavana Tuomioja pysyy vuosikaudet yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista poliitikoista, mutta säilyttää silti maineensa ”vasemmistolaisena” ja ”kriittisenä” älykköpoliitikkona, joka on erilainen kuin muut.

Ministerin paikka lopullista luovuttamista

Ei kai eilisestä jäänyt vammoja -kirjan aikana tapahtuu isoja muutoksia. Tuomiojalle sellainen on, että kriitikko nousee uudelle tasolle vallankäyttäjänä. Hänet valitaan aluksi Lipposen toisen hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi. Tarja Halosen tultua talvella 2000 valituksi ulkoministeristä presidentiksi paikan perii Tuomioja.

ILMOITUS

Jutun otsikko ei ole mitään toimittajan ilkeilyä. Tuomioja ei nouse uuteen asemaan ilman sisäistä tuskaa. 3.4.1999 hän miettii tilannettaan: ministerin paikka sinipunahallituksessa merkitsee ”lopullista luovuttamista ja opportunismia”. Verukkeeksi hän keksii, että kyseessä on mahdollisuus hankkia kokemusta ja siirtyä sitten kansainvälisiin tehtäviin hyvissä ajoin ennen seuraavia vaaleja.

Valta tai sitten ihan vain uusien tehtävien mielenkiinto vei kuitenkin mennessään. Hän toimi ministerinä yhtä mittaa vuoden 2007 vaaleihin asti ja uudelleen ulkoministerinä koko viime vaalikauden.

Viisikymppinen kovassa kunnossa

Uuden koosteen ensimmäinen kolmannes on kaikin puolin tuttua Tuomiojaa ja parhaimmillaan herkullista sisäpiirin kuvausta niille, jotka muistavat Suomen poliittiset tapahtumat noina vuosina.

Loppua jaksaa tuskin kukaan lukea ainakaan kokonaan. Ministeriä viedään kokouksesta ja maasta toiseen. Se on yhtä lentoa, lounasta ja kokousta. Sinällään arvokasta kuvausta ministerin arjesta, mutta yksityiskohtaisuudessaan puuduttavaa. Materiaali on kuitenkin arvokasta tutkijoille tulevaisuudessa. Ei voi kuin ihailla, miten tarkasti Tuomioja on jaksanut kirjata pitkän päivän jälkeen tapahtumat ja tunnelmat.

Lisäksi entiseen tyyliin merkinnöistä on karsittu yksityiselämään liittyviä kuvauksia. Onneksi poikkeuksen tekevät juoksutulokset, joita lukee syvästi kadehtien. Länsiväyläjuoksussa 52-vuotiaana kymppi aikaan 44,02, ratavitonen 53-vuotiaana reiluun 22 minuuttiin.

Erkki Tuomioja (toimittanut Veli-Pekka Leppänen): Ei kai eilisestä jäänyt vammoja – Poliittiset päiväkirjat 1998–2000. Tammi 2018. 710 sivua.