Vuodesta 1986 lähtien on Kiinan valtio käynyt suurimittaista köyhyydenvastaista kampanjaa. Toimintaohjelmalle korvamerkityllä paikallisen, alueellisen ja valtiollisen tason rahoituksella saatiin köyhyydessä elävien määrä pudotettua vuosien 1986 ja 1995 välillä 125 miljoonasta 65 miljoonaan.
YK:n kehitysohjelman (UNDP) mukaan Kiina nosti edelleen vuosien 2012 ja 2016 välillä 55 miljoonaa ihmistä köyhyydestä; edellisenä vuotena köyhiä oli 10,2 prosenttia väestöstä, jälkimmäisenä 4,5 prosenttia. Maailmanpankin mukaan viime vuonna alle 1,7 eurolla päivässä eli 25,2 miljoonaa kiinalaista, UNDP:n mukaan köyhyysrajan alla olevien osuus on nyt 1,9 prosenttia.
Tilastot saattavat olla vähän niin ja näin, mutta ei ole epäilystäkään, että nopea talouskasvu on auttanut nopeasti kohottamaan sosioekonomista hyvinvointia – samalla kun resurssien jakautuminen ja kehitys ovat olleet epätasaisia.
Kommunistipuolueen kokouksessa 2017 lupasi puoluejohtaja ja presidentti Xi Jinping lisätä ponnisteluja hyvinvointierojen tasaamiseksi ja elintason kohottamiseksi köyhimmillä alueilla. Hänen mukaansa viimeiset köyhät nostettaisiin köyhyydestä vuoteen 2020 mennessä.
Tämän vuoden kansankongressissa pääministeri Li Keqiang sanoi, että vuonna 2018 nostetaan 10 miljoonaa maaseudun asukasta köyhyydestä. Lukuun sisältyvät ne 2,8 miljoonaa, jotka siirretään vaikeapääsyisiltä alueilta.
Kansallisen terveys- ja perhesuunnittelukomission johtaja Li Bin korosti, että köyhyys on monitahoinen ongelma, joka vaatii toimia useilla alueilla ja tasoilla. Hänen mukaansa suuressa osassa maata on toteutettu ohjeet köyhyydessä elävien tunnistamisesta sekä toimintaohjelman rahoituksesta ja valvonnasta.
Suurkaupunkien ja maaseudun välillä on paljon eriarvoisuutta.
7,34 miljoonaa köyhää potilasta on tunnistettu ja toimintaohjelma köyhyyteen liittyvien sairauksien estämiseksi on käynnistetty. Valtio on osoittanut lisää varoja kroonisia tauteja kuten korkeaa verenpainetta ja diabetesta sairastavien köyhien hoitamiseen. Se on myös keventänyt maaseudun köyhimmiltä korkeiden sairaalamaksujen taakkaa ja helpottanut pääsyä julkiseen terveydenhoitoon lisäämällä terveyskeskuksia köyhimmissä kunnissa.
On perustettu ja varusteltu yli 900 lähisairaalaa ja 1 180 sairaalaa. Tuhansia asiantuntijoita on pestattu potilastyöhön sekä kouluttamaan lääkäreitä maan köyhimmissä osissa. Sijoitukset terveyden- ja sairaanhoitoon ovat ratkaisevia köyhyyden vastaisessa kamppailussa, sanoi Li Bin.
Dibao antaa
minimitulon
Osa köyhyyden kitkemistä on myös dibao eli taattu minimitulo, joka otettiin suurkaupungeissa käyttöön 1999 ja maaseudulla 2007. Minimitulon suuruus määräytyy paikallisen keskitulon mukaan, mutta useimmiten sen ratkaisee kunnan taloudellinen tilanne – tai paikallisen puoluejohdon prioriteetit.
Virallisten tilastojen mukaan vuonna 2015 sai dibaota 17,1 miljoonaa ihmistä suurkaupungeissa ja 49 miljoonaa maaseudulla. Tilastojen mukaan minimitulon saajien määrä nousi ensimmäisten vuosien aikana sekä kaupungeissa että maaseudulla, mutta viime vuosina se on vähentynyt joissakin osissa maata.
Kiinalaisten asiantuntijoiden mukaan muutoksen syynä on ennen kaikkea se, että huomattava osa dibaon saajista on ikänsä vuoksi siirtynyt eläkejärjestelmän piiriin. Lisäksi minimituloa entistä enemmän maksetaan vain oikeasti köyhille – tämä on seurausta siitä, että vuosituhannen vaihteeseen verrattuna yhä useammin viranomaisia rangaistaan korruptiosta. Paikalliset viranomaiset osaavat myös paremmin tunnistaa köyhyydessä elävät.
Vaikuttaa silti olevan ongelmallista kerätä oikeat tiedot ja luoda rekisterit köyhistä. Useiden kiinalaisten tutkijoiden mukaan paikalliset viranomaiset eivät suoriudu siitä erityisen hyvin. Heidän mukaansa ainoastaan Pekingin ja Shanghain suurkaupunkialueilla on pätevä rekisteröintijärjestelmä ja luettelot dibaoon oikeutetuista.
Maailmanpankin mukaan on taattu minimitulo kuitenkin puutteista huolimatta auttanut alentamaan köyhyyttä vähintään 6,5 prosenttia.
Köyhät voivat yhä olla miehen sukulaisten armoilla.
Kiinalaiset tutkijat puolestaan katsovat, että päätelmiä on vaikea tehdä, erityisesti kun otetaan huomioon dibaon voimassaoloaikana tapahtunut muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin. He huomauttavat myös, että nyt ja tulevina vuosina on vaikeampi nostaa 10 miljoonaa ihmistä köyhyydestä kuin tämän vuosikymmenen alussa. Siihen vaikuttavat kauppakiistat Yhdysvaltain kanssa, talouskasvun hidastuminen vuosituhannen vaihteeseen verrattuna sekä se, että työikäisten osuus vähenee ja vanhusväestön osuus kasvaa.
Kiinalaistutkijoiden mukaan on vain ajan kysymys, milloin kunnon järjestelmä dibaoon oikeutettujen määrittämiseksi on saatu aikaan kaikkialla maassa. Siksi suurimmat haasteet köyhyyden vastaisessa työssä ovatkin nyt maan taloudellinen kapasiteetti sekä poliitikkojen tahto luoda uusi ja koko maalle yhteinen väestökirjanpidon järjestelmä.
Hukou määrää,
saako sosiaaliturvaa
Väestökirjanpito hukou perustettiin 1958. Se määrää muun muassa sen, missä saa asua, tehdä työtä ja saada julkisia palveluita. Valtio on markkinatalouden tulemisen jälkeen lieventänyt sääntöjä siitä, missä saa työskennellä ja osittain lieventänyt myös sitä, missä saa asua ja saada sosiaaliturvaa.
Valtio on myöntänyt poikkeuslupia ja antanut muun muassa pakkosiirrettyjen kirjautua uudelle asuinpaikalleen. Samoin ne, jotka pystyvät ostamaan asunnon tai kiinteistön suurkaupungista, saavat kirjautua sinne kotipaikasta riippumatta. Toisin sanoen suurin osa suurkaupunkeihin työtä saadakseen muuttaneista – nostaakseen itsensä ja perheensä köyhyydestä – eivät ole olleet oikeutettuja sellaisiin julkispalveluihin kuin sairaanhoitoon, kouluun ja minimituloon.
Viime heinäkuussa hallitus myönsi uusia poikkeuslupia. Nyt saavat asuinpaikalleen kirjautua ne, jotka ovat muuttaneet Qingdaoon (satamakaupunki Shandongin maakunnassa), Guangzhouhun (Guangdongin maakunnan keskus) sekä Tianjiniin (rajautuu Pekingiin ja on yksi Kiinan neljästä suoraan keskusvallan alla olevasta suurkaupungista), jos he työskentelevät niissä ja ovat vuokranneet niistä asunnon.
Mutta yhä suuri osa niistä, jotka muodostavat Kiinan talouskasvun selkärangan, on sosiaaliturvan ulkopuolella. Näihin kuuluvat ne lyhytaikaisten sopimusten perusteella työskentelevät, joilla ei ole varaa vaadittuihin vuokriin eli heillä ei ole virallisesti asunnoksi kutsuttavaa, samoin ne, jotka ovat muuttaneet muihin kuin edellä mainittuihin kaupunkeihin.
Väestökirjanpidon
uudistusta vaaditaan
Monet Kiinan kommunistisen nuorisoliiton, naisliiton ja Kiinan kansankongressin jäsenet ovat nyt asettaneet tämän kehityksen kyseenalaiseksi pääkirjoituksissa, kommentaareissa ja suljetuilla keskustelupalstoilla. Useiden kiinalaistutkijoiden tavoin he katsovat, että tarvitaan uusi valtakunnallinen väestökirjanpidon järjestelmä, joka antaa jokaiselle oikeuden päästä osalliseksi sosiaaliturvasta ja hankkia turvattu toimeentulo itselleen ja perheelleen. Näin Kiina voisi kitkeä pois köyhyyden ja tulla hyvinvointivaltioksi vuoden 2020 jälkeen.
Joidenkin mielestä nykyinen järjestelmä, joka antaa eri paikkakuntien käyttää erilaisia väestökirjanpidon sääntöjä, uhkaa kasvattaa eriarvoisuutta ei pelkästään kaupunkien ja maaseudun välillä, vaan myös eri kaupunkien välillä.
Toisten mielestä tämä antaa paikallispoliitikoille vallan päättää, minkälaisia asukkaita he haluavat. He varoittavat, että se aiheuttaa viranomaisille vaikeaa tasapainoilua, kun heidän pitäisi valvoa sekä vuokralaisten että asunnonomistajien etuja. Kuntien pitäisi tarjota julkisia palveluja samaan aikaan kun vuokrat ovat epäloogisen korkeita.
Lisäksi huomautetaan, että nykyisessä väestökirjanpidossa mies edustaa koko perhettä. Perheen jokaisella jäsenellä on nykyään oma oleskelulupa, mutta miehen (tai vanhimman pojan, miehen veljen, miehen isän jne.) kohdalle merkitään väestökirjanpidossa syntymät, vihkimiset, työpaikat, koulutus ja muut asiat. Miehen kautta myös tehdään sosiaaliturvaa koskevat hakemukset.
Arvostelijat vaativat, että on luotava uusi väestökirjanpito ja välikädet on poistettava laista: ”Nykyinen järjestelmä rajoittaa naisten mahdollisuuksia päättää itse, mitä julkisia palveluja he haluavat ja miten he niitä käyttävät. Esimerkiksi lesket ja sellaiset maalaisnaiset, joiden mies on lähtenyt töihin suurkaupunkiin, ovat miehen sukulaisen armoilla, eikä heillä ole paljon mahdollisuuksia vaikuttaa itsensä ja lastensa oloihin. Välikädet ovat taloudellinen riskitekijä, erityisesti köyhyydessä eläville.”
Käännös: Arto Huovinen