Kahdeksan Runeberg-palkintoehdokasta julkistettiin tänään Porvoossa J.L. Runebergin kodissa.
Tämänvuotisen Runeberg-raadin jäsenet kirjallisuustutkija Veli-Matti Pynttäri, kulttuuritoimittaja Siskotuulikki Toijonen ja kirjailija Marjo Heiskanen saivat luettavakseen 245 nidettä. Romaaneja oli 153, runoja 48, aforismeja 1, esseitä 20. Novellikokoelmia oli vain puolentusinaa, saman verran kuin kansiin koottuja pakinoita.
Raadin puheenjohtaja Marjo Heiskanen huomautti, että ehdolle asetetun kahdeksan teoksen lisäksi ainakin kolmin- tai nelinkertainen määrä teoksia ansaitsisi ehdokkuuden.
– Vuosi 1918 oli tämän vuoden yksittäisistä aihevalinnoista selvimmin erottuva. Runeberg-ehdokkaiden listalle ei nyt yhtään aihepiirin teosta päätynyt.
– Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne maahanmuutto-ja rasismikeskusteluineen näkyy joissakin teoksissa aivan suoraan. Sisällissodan lisäksi käsiteltiin myös talvi-, jatko- ja Lapin sotaa, samoin jälleenrakennusaikaa. Sodissamme mitä ilmeisimmin riittää vielä työmaata kirjailijoille.
Novelleja vähän, esseitä ja lyriikkaa enemmän
Novellien vähyys yllätti raadin. Heiskasen mukaan novellikokoelmat eivät ilmeisesti myy, tai niitä voi olla vaikea saada läpi kustantamoissa, ja niin novellit jäävät kirjoittamatta tai harjoitustöiksi pöytälaatikkoon.
– Sen sijaan on iloittava esseeteosten suhteellisen suuresta määrästä ja korkeasta tasosta.
Heiskasen mukaan lyriikka Suomessa voi hyvin, raadille lähetettiin luettavaksi noin 50 runokokoelmaa.
– Myös esikoisromaanien korkea taso ilahdutti sekä suomeksi että ruotsiksi. Raadille lähetettyjen teosten perusteella voi todeta, että Suomessa kirjoitetaan hyvin. Silti tuli välillä mieleen, että tavoitteet voisi asettaa kunnianhimoisemminkin.
Lajikirjo on hyvä asia
Runeberg-palkintoehdokkaaksi voidaan valita runot, esseet ja novellit, toisin kuin Finlandia-kisassa, jossa kisaavat vain romaanit. Lajikirjon laveus on Heiskasen mukaan ehdottomasti hyvä asia.
– Huippulaadun tunnistaminen ei ole lajista kiinni, Heiskanen sanoo.
Raati perusteli kahdeksan teoksen valintoja seuraavasti:
Veera Antsalon runoelma Imago (Teos) vie ”kuvailun ulkopuolelle”. Kun lukijana pysähtyy miettimään runoilijan itselleen asettamaa tehtävää, huimaa: kuinka luoda imago, kuva, kuvailematta.
Tua Forsströmin Anteckningar (Merkintöjä, suom. Jyrki Kiiskinen) (Förlaget/Siltala) yhdistää elävät ja kuolleet. Ilmava, lumisateinen ja valoisa kokoelma kasvaa mittaamattoman paljon ulkoista kokoaan suuremmaksi.
Olli Jalosen Taivaanpallon (Otava) Angus-poika on ihastuttava minäkertoja, jonka tarkkanäköinen ja lähes harras jutustelu lumoaa lukijan.
Heikki Kännön romaani Sömnö (Sammakko) kertoo, kuinka voi yrittää rakentaa kuolemattoman sielun. Kertomus vääntyilee villisti ja vaivattomasti Wienistä Kongon sademetsiin ja sieltä Ruotsin ulkosaariston tyrskyihin.
Fredrik Långin kirjeromaanissa Basim, min kära (Förlaget) englantilainen nuori nainen, Sally, matkustaa Jerusalemiin yrittääkseen tavoittaa Israelin turvallisuusviranomaisten pidättämää rakastettuaan, palestiinalaista Basimia. Vankilaan lähetetyt kirjeet jäävät kuitenkin toistuvasti ilman vastausta.
Häviössä (Kosmos) Antti Nylénin essee-minä vie lukijan mukaan siihen itseinhon kurimukseen, johon alkutuottaja vaipuu ymmärtäessään, kuinka tuhoavalle alalle on tullut houkutelluksi.
Henriikka Tavin romaanin Tellervo (Teos) nimihenkilöllä on kolme korkeakoulututkintoa, koulutusta vastaamaton työpaikka kioskimyyjänä ja yksi ystävä. Havahduttuaan myös parisuhteen tarpeellisuuteen Tellervo ryhtyy etsimään rakkautta amerikkalaisen parisuhdekonsultin johdolla.
Eeva Turusen teos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala) on tuoreudessaan virkistävä ja omaäänisyydessään vakuuttava.
Runeberg-palkinnon saajan valitsevat kirjailija Virpi Hämeen-Anttila, kriitikko Maija Jelkäs ja kirjallisuustutkija Mikko Carlson. Voittaja julkistetaan 5. helmikuuta.