Kari Väänänen ärisee nautittavasti dekkariklassikon näyttämötulkinnassa.

Mika Waltarin 1930-luvulla synnyttämä komisario Palmu nähtiin ensi kerran näyttämöllä vasta kaksi vuotta sitten. Ainakin elokuvat läpikotaisin tuntevalle Helsingin Kaupunginteatterin Komisario Palmun erehdys oli suuri pettymys. Joel Elstelän ohjauksessa toistettiin Matti Kassilan elokuvaversio eikä sitten muuta.

Torstaina ensi-iltaan tullut Kaasua, komisario Palmu nähdään suurella näyttämöllä ja puitteet ovat muutenkin isommat kuin edellisessä yrityksessä. Heikki Kujanpään ohjauksessa tuttu tarina rouva Skrofin murhasta saa mukavasti ilmaa alleen ja herää henkiin itsenäisenä teoksena.

Ratkaisevia oivalluksia on muutama. Tärkein niistä on viisimiehinen jazz-yhtye, joka luo lavalla paitsi tunnelmaa, myös hauskasti tapahtumia elävöittäviä elokuvallisia tehosteääniä, foley-tehosteita livenä. Hillityt taustaprojisoinnit siirtävät tarinaa johonkin takavuosikymmeniin, jolloin elokuvan maailma oli mustavalkoinen. Pekka Korpiniityn nopeasti vaihtuva lavastus tuo liikettä ja elävyyttä tarinaan, jossa henkilöt pääasiassa seisovat tai istuvat pitäen pitkiä monologeja.

Heikki Kujanpään ohjauksessa tuttu tarina rouva Skrofin murhasta saa mukavasti ilmaa alleen ja herää henkiin itsenäisenä teoksena.

Tarinassa siis varakas leskirouva Skrof (Kirsi Karlenius) löytyy vuoteestaan kuolleena näennäisesti vuotavaan kaasuun, mutta kokenut murhatutkija Palmu huomaa heti, että tavallisesti virheen tekevä murhaaja on tehnyt niitä tällä kertaa kaksi.

Rouva Skrofin miljoonia vaanimassa on pyörinyt nautittava joukko sivuhenkilöitä, joista parhaiten edukseen erottuvat Jouko Klemettilän niljakas saarnaaja Mustapää ja Eero Saarisen viinaan menevä varatuomari Lanne.

ILMOITUS

Jutun varsinainen juju on silti Palmun ja Miiko Toiviaisen herkullisesti esittämän taiteilija Kurt Kuurnan henkinen mittelö. Toiviainen varoo menemästä liian lähelle Pentti Siimeksen elokuvassa tekemää hahmoa, mikä on viisasta, koska Siimes on kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa yksinkertaisesti ylivertainen.

Sokerina pohjalla on tietysti pitkästä aikaa Helsingissä esiintyvä Kari Väänänen nimiosassa. Palmun rooli on pitkälti ärähtelyä ja tiuskimista. Sen Väänänen tekee uskottavasti ja nautittavasti. Hän sopii vanhan ja vähän väsyneen, mutta veitsenterävän poliisimiehen rooliin paremmin kuin yksipuolisesti komediarooleja tehnyt Mikko Kivinen edellisessä näytelmässä.

Kaasua, komisario Palmu on onnistunutta käyttöviihdettä, mutta ei sen enempää. Olen samaa mieltä kuin kaksi vuotta sitten: Waltarin perikunnan kannattaisi päästää tuotantoon Kassilan neljänneksi Palmu-elokuvaksi tarkoitettu Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu, joka jäi tekemättä 1960-luvun näyttelijälakon takia. Ennen näkemättömän Palmu-tarinan tuominen näyttämölle olisi mielekkäämpää kuin vanhojen tuttujen versiointi.

Ensi-illassa sykähdyttävin hetki koettiin vasta näytelmän loputtua. Yleisö antoi seisaaltaan aplodit katsomossa olleelle 94-vuotiaalle Matti Kassilalle – täydestä syystä. Ilman hänen elokuviaan pahasti vanhentuneet ja pölyttyneet Waltarin dekkarit olisi unohdettu jo vuosikymmeniä sitten. Nyt ne ovat elävää viihdekulttuuria, joka puhuttelee sukupolvesta toiseen.