Työelämähistoriani kannalta vuoden 2018 lokakuu oli merkittävää aikaa. 17.10. tuli kuluneeksi tismalleen 40 vuotta siitä, kun ensi kerran jalkani osuivat VR:n ratapenkkaan – tai ainakin sen pikkubussin lattiaan! Tätä juhlapäivää synkensi aamulla 11.10. saamani tieto siitä, että VR-radanrakennusyhtiöni Track on myyty samaa toimintaa harjoittavalle norjalaiselle NRC Groupille.
En ota tässä yhteydessä kantaa siihen, miten tätä kauppaa on perusteltu. Liike-elämän lainalaisuudet voidaan aina perustella talouden realiteeteilla – joko nykyisillä tai tulevilla. Omasta puolestani voin kertoa työhistoriastani VR Track Oy:n palveluksessa – ensi kosketus siis 1978, vakituiseksi työntekijäksi 1986.
Viimeiset hetket osana VR Group -konsernia koittanevat ehkä kuluvan vuoden lopulla – kilpailuviranomaisten tulee toki vahvistaa kauppa.
”Rautatiet ovat osa kansallisomaisuuttamme.”
Yhdistymisen plussat: meistä tulee Pohjoismaiden suurin radanrakennusyhtiö – tästä kilpailuetu. Yhdistymisen miinukset: VR-konserni on valtionyhtiö, jonka suurin tytäryhtiö VR Track vielä hetken aikaa on – konserni ja valtio yhdessä ovat vahvin mahdollinen toimija silloin, kun yksittäisen tytäryhtiön etua halutaan suojella ja edistää.
Mutta hetki vielä, ja tulevan yhtiömme etua eivät enää aja valtio ja VR Group, vaan NRC Group, jonka painoarvo mitataan Oslon pörssissä. Sen nousut ja laskut kertonevat halukkaille, miten tulevalla yhtiöllämme kulloinkin menee – ei enää valtiojohtoinen omistajapolitiikka.
Olisin kurja pappismies, ellen tähän loppuun vetäisi esiin arvokorttia. Minun näkökulmastani rautatiet ovat osa kansallisomaisuuttamme – nyt sitä on myyty ulkomaille. Siis kansallisomaisuuttamme – mitäpä jos myisimme eduskuntatalon ulkomaille? Mahtaisikohan oikeusministeriölle löytyä ostaja? Kiinnostaisiko verovirasto sijoittajia? Juu tai ei – arvoja ei voi myydä, vain materiaa. Minun näkökulmastani tässä radanrakennusyhtiöiden fuusiossa ja kaupassa arvot ja materia yhdistyvät – kansakuntamme edun kannalta kielteisellä tavalla.
Esa Uusi-Kerttula
Helsinki