Työryhmän kolme viestiä
1. Taide tulee nähdä osana laajentuvaa palvelusektoria ja elinkeinotoimintaa. Valtion rahoitusta taiteelle tulee lisätä, ja myös muiden hallinnonalojen kuin kulttuurin hallinnonalan tulee osallistua rahoitukseen.
2. Taiteen rahoitusta tulee kehittää strategisesti ekosysteemiajattelun mukaisesti. Rahoitus- ja tukijärjestelmien tulee turvata pitkäjänteisesti taiteellinen työ ja taiteenalojen kehitys.
3. Taiteellinen työ tulee saattaa tasavertaiseksi muiden työalojen kanssa ja taiteilijoiden mahdollisuuksia saada elantonsa taiteellisesta työstään tulee parantaa. Taiteilija-apurahojen jälkeenjääneisyys tulee korjata. Tulee myös selvittää, olisiko tarkoituksenmukaista muuttaa taiteilija-apurahat sellaiseksi rahoitukseksi, joka mahdollistaa taiteellisen työn tekemisen työsuhteessa ja vahvistaa taiteilijan sosiaaliturvaa.
Siirtyminen taiteilijapalkkoihin voisi avata uudenlaisia tapoja ajatella työtä ja toimeentuloa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi hiljattain uuden taide- ja taitelijapoliittisen ohjelman nimeltään Taide ja taiteilijapolitiikan suuntaviivat. Ohjelman tavoitteina ovat tuoda taide yhteiskunnan ytimeen, selkeyttää taidealan toimijoiden rahoitusta sekä lisätä taiteen ja kulttuurin kautta innovaatioita, kasvua ja hyvinvointia.
Ohjelman poliittisena sanomana voidaan Itä-Suomen yliopistossa toimivan oikeustieteen professori Pauli Rautiaisen mukaan pitää sitä mitä aina ennenkin: valtion taiderahoituksen määrää tulisi nostaa.
– Jokaisen taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelman viesti on aina ollut tämä. Hallinnon kaikilla sektoreilla on aina liian vähän rahaa, jos asiaa tarkastellaan niiden itse laatimien ohjelmien perusteella. Kiinnostavampaa on siksi katsoa, mihin ohjelmissa esitetään mahdollinen lisärahoitus kohdistettavaksi. Tähän uudessa taide- ja taiteilijapoliittisessa ohjelmassa otetaan niukasti kantaa, Rautiainen kertoo.
Mistä tämä sisällöttömyys kertoo? Rautiainen näkee taustalla kymmenen vuotta sitten tehdyn päätöksen luopua taiteenalakohtaisista konkreettisista politiikkaohjelmista. Samaan aikaan taidepolitiikka tuli osaksi laajempaa kulttuuripolitiikkaa sekä luovan talouden ja kulttuuriyrittäjyyden puhetapoja.
– Kun taidepolitiikkaa yritettiin tuolloin sovittaa osaksi sellaisia politiikkaohjelmia kuten “valtioneuvoston periaatepäätös aineettoman arvonluonnin kehittämisohjelmasta”, menetettiin kyky puhua taidepolitiikasta taiteen kentän omilla termistöllä. Tämä on johtanut sellaisiin “höttöpapereihin”, joita opetus- ja kulttuuriministeriössä on viime aikoina tehty, Rautiainen sanoo.
Uuden ohjelman taustalla on hallituksen aiemmille toimille tyypillinen puhe jatkuvasta muutoksesta, johon sopeutuessa on löydettävä vaikeitakin ratkaisuja. Taiteen ja kulttuurin toimialan on Rautiaisen mukaan strategiapapereiden tasolla jo pidemmän aikaa odotettu sopeutumista ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin.
– Se, että suomalaiset arvostavat taide- ja kulttuuripalveluja, eritoten kirjastopalveluja, ja haluavat rahoittaa niitä verovaroin koetaan ikään kuin vanhanaikaiseksi lähestymistavaksi, josta tällä muutospuheella koetetaan poisoppia, Rautiainen toteaa.
Haasteena markkinoituminen
Erityisesti näiden alojen on odotettu avautuvan markkinaperusteisemmin, vaikka samaan aikaan erilaiset kyselyt Rautiaisen mukaan osoittavat suomalaisten enemmistön kannattavan julkisesti tuettuja kunnallisia taiteen ja kulttuurin peruspalveluita sekä taiteilijoiden taiteellisen työskentelyn rahoittamista verovaroin.
Toimittaja Pietari Kylmälä pitää kulttuurin ja taiteen kenttien markkinoitumista laajemminkin yhtenä suurimpana kulttuuripoliittisena haasteena.
– Iso asia on, että taiteen tulisi hakea omia markkinoitaan. Tämä tarkoittaa usein entistä tiiviimpää yhteistyötä sponsoreiden kanssa. Tämä on alue, jossa taiteilijat joutuvat kohtaamaan perustavanlaatuisia ongelmia, kuten sen mitkä ovat sanan- ja ilmaisunvapauden rajat. Tämä on mahdollisesta epätrendikkyydestä huolimatta teema, joka vaatisi enemmän ajattelua, Kylmälä sanoo.
Kulttuuri- ja taidepolitiikan kenttää voidaan pitää kaksijakoisena. Usein kulttuuripolitiikkaa toteutetaan ja ajatellaan ulkoisten muutospaineiden pohjalta.
Toisaalta taas kulttuurin ja taiteen kenttää voidaan pitää eräänlaisena uudenlaisia ajattelu- ja toimintatapoja luovana laboratoriona.
Kylmälän mukaan uudessa taide- ja taidepoliittisessa ohjelmassa tästä kertoo etenkin ehdotus siirtyä taiteilijapalkka-järjestelmään.
– Nykyinen taideapuraha -järjestelmä on monessa mielessä ongelmallinen ja marginalisoiva. Siirtyminen taiteilijapalkkoihin voisi avata laajemminkin uudenlaisia tapoja ajatella työtä ja toimeentuloa. Reformissa olisi paljon samaa kuin siirtymisessä kohti perustuloon liittyviä periaatteita, Kylmälä kertoo.
Työryhmän kolme viestiä
1. Taide tulee nähdä osana laajentuvaa palvelusektoria ja elinkeinotoimintaa. Valtion rahoitusta taiteelle tulee lisätä, ja myös muiden hallinnonalojen kuin kulttuurin hallinnonalan tulee osallistua rahoitukseen.
2. Taiteen rahoitusta tulee kehittää strategisesti ekosysteemiajattelun mukaisesti. Rahoitus- ja tukijärjestelmien tulee turvata pitkäjänteisesti taiteellinen työ ja taiteenalojen kehitys.
3. Taiteellinen työ tulee saattaa tasavertaiseksi muiden työalojen kanssa ja taiteilijoiden mahdollisuuksia saada elantonsa taiteellisesta työstään tulee parantaa. Taiteilija-apurahojen jälkeenjääneisyys tulee korjata. Tulee myös selvittää, olisiko tarkoituksenmukaista muuttaa taiteilija-apurahat sellaiseksi rahoitukseksi, joka mahdollistaa taiteellisen työn tekemisen työsuhteessa ja vahvistaa taiteilijan sosiaaliturvaa.
Siirtyminen taiteilijapalkkoihin voisi avata uudenlaisia tapoja ajatella työtä ja toimeentuloa.