Jarno Mela

Anneli Kanto

Syntynyt 1950 Pirkkalassa, asuu Tampereella.

Vasemmistolaisen ja feministisen Uusi nainen -lehden päätoimittaja lamavuosiin asti.

Useita näytelmä- ja TV-käsikirjoituksia ennen proosakirjailijaksi ryhtymistä.

Esikoisteos historiallinen romaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ilmestyi Gummerukselta vuonna 2007. Niin ikään 1600-luvulle sijoittuva romaani Pyöveli (2015).

Lasten- ja nuortenkirjoja, kuten Fudistyttö– ja Viisi villiä Virtasta -sarjat. Kuparisaari-fantasia-trilogia yhdessä Terhi Rannelan kanssa.

ILMOITUS

Pala palalta pois (Gummerus 2013), teos Alzheimerin taudista ja omaishoitajuudesta.

Punaisista naiskaartilaisista kirjoittaneen Anneli Kannon mukaan kansalaissota ei jättänyt myöskään valkoisia voittajia ehjiksi. Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 20.4.2018. Tv-taltiointi KOM-teatterin Veriruusut-sovituksesta nähdään tänään Yle Teemalla.

Onneksi kirja-alalla on tilaa myös lohdullisemmille tarinoille. Veriruusut on kymmenkunta vuotta ilmestymisensä jälkeen kokenut uuden tulemisen, kansalaissodan 100-vuotismuiston ja kahden dramatisoinnin myötä.

Sirkku Peltolan ohjaama, Tampereen Työväen Teatterin musikaali ”nuoruudesta, raivosta ja rakkaudesta” eli Tytöt 1918 on kerännyt jo 20 000 katsojaa. Lujaa menee myös Lauri Maijalan ja Kom-teatterin Veriruusuilla.

Kannolla onkin ollut tänä keväänä kalenteri täynnä esiintymistilaisuuksia. Hän on saanut puhua niin Veriruusuista kuin sen Lahtarit-sisarteoksesta (2017).

– Kyllä Veriruusujen uusi henkiinherääminen on minua kauheasti ilahduttanut. Silloin on veisattava, kun virsikirja on levällään. Olen kokenut kansalaisvelvollisuudekseni keskustella suomalaisten kanssa historiasta ja lisätä ymmärrystä vaikeista, vaietuista aiheista, Kanto linjaa.

Kirjailija puhuu ylisukupolvisesta traumasta, psykologien kielellä taakkasiirtymästä: jos tukahdutettuja muistoja ei käsitellä, ne siirtyvät seuraavan polven kannettavaksi.

– Suomalaissuvut ovat ratkaisseet ongelmansa niin, että kaikki tietävät, mutta kukaan ei puhu. Myös talvi- ja jatkosodissa sotineiden lapset sanovat, ettei isä mitään sodasta kertonut, paitsi kerran juovuksissa.

Valkoinen Pohjanmaa, punainen Tampere

Kannon isänpuoleinen suku on kotoisin Pohjanmaan Ilmajoelta, äidinpuoleinen Jalasjärveltä. Siis valkoisimmasta Suomesta.

Kirjailija sai Lahtarit-romaanilleen alkusysäyksen pian Veriruusujen ilmestymisen jälkeen museokeskus Vapriikin Tampere 1918 -valokuvanäyttelystä. Hän näki oman paappansa, isänpuolisen isoisänsä, seisomassa yrmyn ja kiukkuisen näköisenä Tampereen valloittajien ryhmäkuvassa Aleksanterin kirkon portailla.

– Ensimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa aika dokumentaarisesti paappani sotakokemuksista. Idea kaatui lähdemateriaalin puutteeseen.

– Kyllähän paappa joskus Messukylän taisteluista puhui. Arvaa vain, jaksoinko teini-ikäisenä olla niistä jutuista kiinnostunut. Jälkeenpäin harmittaa, että vuonna 1893 syntynyt paappani vei sotaretkensä mukanaan hautaan.

Lahtareista tulikin moniääninen, näkökulmatekniikalla kerrottu mosaiikki. Fiktiivisten henkilöhahmojen äänet ja aikalaisdokumentit vuorottelevat. On C. G. E. Mannerheimin päiväkäskyjä, senaatin julistuksia, päiväkirjaotteita, runovärssyjä ja Keskisuomalainen-lehden kertomaa.

Jääkärit vastaan Mannerheim

Lahtarien Pohjanmaalle sijoittuva osio tavoittaa sodan alun kaaoksen. Valkokaartilaiset kaatavat ensimmäisenä ”sotahommanaan” vahingossa väärän junan. Punaisten sijasta kyydissä onkin Vaasaan evakuoitavia senaattoreita perheineen ja palvelusväkineen.

Kun venäläisiä varuskuntia ruvetaan riisumaan aseista, valkoisilla on mukanaan hirvikiväärejä, haulikkoja, Parabellum-pistooleja, Grafton-kiväärejä, heinäseipäitä, viikatteita ja lehmien sorkkasaksia. Jollakulla kassillinen dynamiittiakin.

– Mennään uho päällä, Jaakko Ilkan ja nuijamiesten hengessä. Aina vannotetaan, että kukaan ei sitten ammu, vaan neuvotellaan. Ja aina mukana on joku kuumapää, joka ei malta, vaan vetää liipaisimesta, Kanto kuvailee.

Myös valkoisten puolella oltiin köyhiä ja tietämättömiä. Kansa oli käynyt kiertokoulua ja onnekkaimmat neljä luokkaa kansakoulua. Pohjanmaalla maailman näkeminen tarkoitti sitä, että oli Vaasassa käynyt, Seinäjoella kenties useamman kerran.

– Oltiin myös täyttä amatöörisakkia. Eihän Suomessa ollut ollut vakinaista armeijaa aikoihin. Oli vain vuosien 1904-05 Venäjän–Japanin sodan veteraaneja, ja niitä, jotka olivat käyneet Lockstedtissa Saksassa jääkärinopissa.

Jääkärit eivät millään olisi halunneet Mannerheimia, yläluokkaista ja ruotsinkielistä ”ryssän upseeria” ylipäällikökseen. Jyrkimmät jääkäripataljoona 27:n aktivistit olivat todennäköisesti Mannerheimin esikuntajunaa vastaan tehdyn pommiattentaatin yrityksen taustalla.

Pitkä marssi Suomen halki

Tarinan kaari on tuttu vaikkapa 1970–80-lukujen amerikkalaisista Vietnam-elokuvista: pohjimmiltaan optimistiset ja idealistiset pikkukaupungin pojat lähtevät sotaan. Rintamalla kyynistytään ja raaistutaan, kunnes joukkoteloituksiin ja vankien raiskaamiseen osallistuminen ei tunnu enää miltään.

Kanto hämmästelee sitä, miten nopeasti tapahtumat etenivät. Ja mitä se mukana olleiden päänupeille teki.

– Liikkeelle lähdettiin Pohjanmaalta helmikuun lopussa. Ei mene kuin puolitoista kuukautta, ja Tampereen valtaus on hyvin raaka. Siitä vajaa kuukausi, ja Viipurissa on helvetti irti. Ei sieltä ehjänä palannut kotiin kukaan, eivät voittajina selvinneet valkoisetkaan.

Kumpikin osapuoli levitti toisistaan aktiivisesti kauhutarinoita, oman aikansa vihapuhetta. Ryssä- ja punikkivihan lietsominen oli valkoisten sodanjohdon kannalta tarpeellista polttoainetta. Toisaalta myös valvominen, hermopaine ja viina tekivät tehtävänsä. Ylevät päämäärät muuttuivat ryyppy- ja ryöstöretkeksi.

Monikansallisessa Viipurissa, Hansan ja Ruotsin vallan aikaisessa kauppakaupungissa kavahdettiin bolševikkikumousta ja odotettiin valkoisia vapauttajia.

”Vapautuksesta” tulikin etninen puhdistus.

– Venäläisiä kerättiin ensin rautatieasemalle, sitten ammuttavaksi joukkohaudan mutkaan. Sotilaat kulkivat nimilistat käsissään ja kysyivät talonmiehiltä, missä asunnoissa on venäjänkielisiä. Sotilaille oli annettu ymmärtää, että jos samovaaria ja ikonia tarttuu mukaan, siitä ei koira perään hauku.

Toisaalta Kanto muistuttaa Viipurin tapahtumien sekavuudesta ja käskyjen ristiriitaisuudesta. Korkeamman tason siunaus puhdistustoimille epäilemättä oli. Samaan aikaan annettiin päiväkäskyjä, joissa kiellettiin summittaiset pidätykset ja ryöstely.

Kapinallisia kahteen suuntaan

Sota on houreista ja hurmeista Veriruusuissa.

Valkeakoskelainen paperitehtaan tyttö Sigrid Suovanen ja Tampereella, Finlaysonin yhteisasunnossa asuvat Lempi, Martta ja Lauha liittyvät punakaartiin.

Kaartin takki niskassa, miesten housuissa ja saappaissa ja panosvyöt rinnuksilla koetaan uudenlaista voimaantumista. Samalla ollaan kapinallisia kahteen suuntaan.

Aiemmin on pitänyt alistua tehtaanjohtajien ja vuokraisäntien kopeloitavaksi. Ja valmistautua elämään työmiehen vaimona, hellan ja nyrkin välissä.

Monen 1900-luvun vasemmistolaisen sissiliikkeen, aina Che Guevarasta ja Kuubasta USA:n Mustiin panttereihin, julkikuvaan kuului aseiden kanssa poseeraavat miehet. Naisten osana oli jäädä sivustaan, muonittajiksi ja haavojen sitojiksi.

Kansalaissotamme naiskaartilaiset saivat osakseen melkoista loanheittoa myös omiltaan. Olivathan he kapinallisia kahteen suuntaan: ympäröivää porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja oman luokkansa sisällä.

– Työväenliikkeen varhainen voimahahmo Yrjö Sirola (1876–1936) puhui ”prostitueerattujen koketeriasta”. Eivät ne muutkaan nimitykset kunnioittavia olleet: ”housupojat”, ”hamekaarti”, ”nollakomppania”, ”reikäpojat”, ”punttipersepataljoona”.

– Vasta kun häviö oli jo ovella, Maiju Lassila (1868–1918) ylisti Työmies-lehdessä työläistyttöjä luokkataistelun eturintamassa, Kanto latelee.

Rakkautta aliravitsemuksen aikaan

Housukaartilaisten kohtalo on Tampereen sortumisen jälkeen hirveä Lahtea ja itärajaa kohti suunnanneessa ”hävinneiden karavaanissa” ja Hennalan leirivankeina.

Leireillä podettiin aliravitsemuksen seurauksena lukuisia tauteja. Tupakka ja naisten omat ruumiit toimivat salakaupan valuuttoina.

#metoo-kampanjan myötä on ollut puhetta naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan kuvaamisessa taiteessa. On jopa ehdotettu, että siitä pitäisi kokonaan luopua.

Kanto ilmoittaa olevansa ”raakuuden kannalla”: hirveyksistä on puhuttava realistisessa romaanissa ääneen, nyt kun se viimein on mahdollista. Historiantutkimus ja kaunokirjallisuus heräsivät naiskaartilaisten olemassaoloon vasta 2000-luvulla. Ja yhtenä herättelijänä on ollut Kanto itse.

Samaan hengenvetoon Kanto muistuttaa, ettei raiskauksilla tule myöskään herkutella, tehdä niistä pornahtavaa viihdettä.

Sitä paitsi Veriruusuissa on tilaa myös elämänilolle ja kokemuksennälälle. Romaanissa kuvataan aikaa ennen Tampereen piiritystä, Finlaysonin tyttöjen totuttelua kaupunkilaiseen elämäntapaan. Siis elokuvia, limonadeja, hajusteita, tanssiaisia ja romansseja.

– Myös kapinan alkuaika oli aika hauskaa, harmonikansoittoa ja vallankumoustanssiaisia yö yön perään. Suomen kansa oli nuorta silloin, puolet väestöstä alle 25-vuotiaita ja kolmasosa alle 15-vuotiaita. Rakkaus kukki puutteen ja nälän keskellä.

Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin kapinasta huolimatta punaisten lehdissä paljon. Kanto muistelee näkemäänsä ilmoitusta.

– Kuusi reipasta punakaartilaispoikaa etsi neitoja, joiden sydämet sykkivät sosialismille. Allekirjoituksina olivat nimimerkit ”Kaipaava”, ”Lempivä”, ”Odottava”, ”Toivova” ja niin edelleen.

KOM-teatterin Veriruusut lauantaina kello 20 Yle Teemalla.

Anneli Kanto

Syntynyt 1950 Pirkkalassa, asuu Tampereella.

Vasemmistolaisen ja feministisen Uusi nainen -lehden päätoimittaja lamavuosiin asti.

Useita näytelmä- ja TV-käsikirjoituksia ennen proosakirjailijaksi ryhtymistä.

Esikoisteos historiallinen romaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ilmestyi Gummerukselta vuonna 2007. Niin ikään 1600-luvulle sijoittuva romaani Pyöveli (2015).

Lasten- ja nuortenkirjoja, kuten Fudistyttö– ja Viisi villiä Virtasta -sarjat. Kuparisaari-fantasia-trilogia yhdessä Terhi Rannelan kanssa.

Pala palalta pois (Gummerus 2013), teos Alzheimerin taudista ja omaishoitajuudesta.