Annina Mannila

Leena Krohn

Syntynyt 28. helmikuuta 1947.

Kirjoittanut yli 30 teosta, joita on käännetty useille eri kielille.

Saanut useita palkintoja, kuten Arvid Lydecken -palkinnon ja valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon esikoisteoksestaan Vihreä vallankumous (1970) ja Finlandia-palkinnon esseekokoelmastaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992).

– Kaunokirjallisuudessa yhdistyvät julistus, ajatus ja runous. Kirjalla on myös poliittista ja yhteiskunnallista vaikutusta, sillä kirja herättää ja levittää ajatuksia, toteaa kirjailija Leena Krohn.

Kristallikirkkaan, lyyrisen kielen taituri ja syvällisten teemojen esiintuoja, kirjailija Leena Krohn asuu puolisonsa Mikael Boökin kanssa kauniiden vanhojen puiden katveessa olevassa tarinoiden talossa meren rannalla.

Hänen uusimman kirjansa Kadotus (Teos 2018) tarinassa Kynä kirjailija valistaa opiskelijoita näin:

”Luuletteko, että kirjallisuudessa on kysymys kirjallisuudesta? Ei sinne päinkään! Todellisuudesta, siinäkin on kysymys todellisuudesta! Sillä jokainen kirjoittaja kysyy yhä uudelleen: Mikä on totta? Ettekö ymmärrä, että kun te puhutte, puhutte hetkeen, mutta kun kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen? Se ei ole aivan vaaratonta.”

– Ajattelu muuttaa ihmistä ja yhteiskuntaa. On aina vaarallista joillekin tahoille, kun sanat muuttuvat teoiksi. Myös fantasiakirjallisuudessa on kysymys todellisuudesta, sillä mielikuvitus ei ole ainoastaan osa ihmisen rationaalisuutta vaan eräs sen edellytyksistä. Mistä me uneksimme, sen me teemme, Krohn toteaa.

Kirjailijoistamme omaperäisimmän ja arvostetun Krohnin laaja tuotanto sisältää romaaneja, lastenkirjoja, novelleja ja esseitä. Hänen teoksensa käsittelevät syvällisesti ja salaviisaalla huumorilla ihmisen osaa sekä niin luonnon kuin ihmiskunnankin tilaa ja tulevaisuutta.

Mistä ei voi puhua, siitä täytyy kirjoittaa

Leena Krohn ei ole koskaan pitänyt kirjailijan tai taiteilijan ammatteja hohdokkaina, eikä liioin haaveillut rikastuvansa kirjoittamalla.

– Näin lapsuudessani ja nuoruudessani tarpeeksi monia köyhiä, sairaita ja onnettomia taiteilijoita. ”Hohdokkaan” tulevaisuuden kuvitelmilla ei ollut sijaa uranvalinnassani. Taiteen ja kirjallisuuden kautta olen kuitenkin saanut suunnattomia ja kestäviä ilon ja merkityksellisyyden kokemuksia.

Minulle Krohnin kirjat edustavat myös eräänlaisia hätähuutoja inhimillisemmän elämän puolesta.

– Miksei niinkin voida ajatella. Mutta en minä huuda, yritän vain kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti. Mistä ei voi puhua, siitä täytyy kirjoittaa. Hyvyys kaikkinensa on kiinnostavampaa kuin pahuus, koska hyvyys on pyrkimistä ja taistelua. Pahuus on vain periksi antamista.

Joissain hänen teoksissaan inhimillinen elämä on hiipunut ja maailma tuhoutunut. Kadotuksen lopunkin voi lukea dystopiana.

– Itseasiassa en halua ollenkaan kirjoittaa dystopioita, vaan kirjoittaa hyvän kirjan, aina uudelleen. Jos mukana on tummia sävyjä, ne tarttuvat palettiin sekä omasta sielusta että ajan ja paikan hengestä.

”Hyvyys on kiinnostavampaa kuin pahuus, koska hyvyys on pyrkimistä ja taistelua.”

Krohn oli aikaisemmin kiinnostunut internetistä, olihan se kuin universaali kirjasto. Nykyään hän suhtautuu siihen varauksellisemmin. Sosiaaliseen mediaan hän ei kajoa, koska ei halua raportoida tekemisiään tai mielipiteitään ventovieraille eikä tuttavillekaan.

– En toki internetiä ole hylännyt, käytän sitä joka päivä. Tarvitsen sitä ammattini vuoksi ja monien arkiasioiden hoitamiseen. Internet on muuttanut yhteiskuntaa lukemattomin tavoin, se todella on evoluutiohyppy kuten Erkki Kurenniemi aikoinaan kirjoitti. Yhä se hyppy kantaa, kuka aavistaa, minne. Verkon varjopuolet ovat kuitenkin käyneet ilmeisiksi. Internet ei ole ainoastaan demokratisoinnin vaan myös kontrollin väline ja moninaisen rikollisuuden levittäjä. Somesta on tullut myös lynkkausväline, se on kammottavaa. Minä kirjoitan kirjoja, en tviittaa.

Mitä on ihminen?

Netin sijaan Krohn on alati kiinnostunut siitä, mitä on olla ihminen. Hänelle tärkeiden eksistentialistien, Albert Camus’n ja Jean-Paul Sartren tavoin Krohninkaan mielestä ihminen ei voi tuntea toista ihmistä täysin milloinkaan. Toinen ihminen on lopultakin meille aina arvoitus.

– Ihminen on kaunokirjallisuuden fokuksessa aina. Jokainen kirjailija etsii ihmistä. Ihminen on kaiken mitta, ihmiselle. Ihminen on salaisuus, paradoksaalinen olento, eikä kirjoittaminen ole matematiikkaa.

”Krohnin teoksissa kaiken tuhon keskellä säilyy usko siihen, että ihmiskunta voi muuttua ja että sen asiat voivat olla vielä joskus paremmin”, Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa kiinnostavassa esseekirjassaan Pilviä maailmanlopun taivaalla Leena Krohnia lukiessa (Teos 2018).

– Emme ole koskaan eläneet ja tuskin tulemme elämäänkään vakaassa maailmassa. Maa – ja sillä tarkoitan myös yhteiskunnan perusinstituutioita – vapisee aina jalkojemme alla. Meille koittaa sekä parempia että huonompia päiviä. Pelkään, että pian on tulossa niitä huonompia. Katastrofit seuraavat kannoillamme, sekä sellaiset, jotka johtuvat omasta toiminnastamme, että ihmiskunnasta täysin riippumattomat. Kaoottiset vaiheet vaihtelevat tyynempien ja valoisampien kausien kanssa.

Tyytymättömyyttä, vihaa ja pelkoa

Leena Krohnia on luonnehdittu – ja niin minäkin teen – filosofiseksi fantasiakirjailijaksi.

– Kirjoittaminen on minulle ennen kaikkea ajattelua, ja siten myös filosofian harjoittamista. Ne ovat minulle erottamattomia.

Yhtenä Kadotuksen teemana on taidefilosofia, sen pohtiminen ja sille jopa irvaileminen.

– En irvaile taidefilosofialle. Irvailen käsityksille, joiden mukaan kaikki, mitä taiteilija tekee, on taidetta. Irvailen niille, jotka kuvittelevat, että taideteoksen pitää shokeerata, ja että merkittävin taideteos on se, josta puhutaan eniten. Irvailen näkökantaa, jonka mukaan taiteilijat kuuluvat eri ihmislajiin kuin ”arki-ihmiset”, ja taiteen nimissä sopii tehdä jopa rikoksia. Mutta, taidetta tarvitaan. Piste. Kirjailija voi kyllä kuvitella yhteiskunnan, jossa taiteella ei olisi mitään sijaa. Mutta se ei olisi yhteiskunta ollenkaan, ei ainakaan inhimillinen.

Suomen nykyisestä henkisestä ja poliittisesta ilmapiiristä Krohn ei pidä lainkaan.

– Siinä on paljon tyytymättömyyttä, vihaa ja pelkoakin. Tämä on yleiseurooppalainen ilmiö, eivätkä sellaiset mielentilat synny tyhjästä. En pidä siitäkään, että sananvapauden tila yhä kutistuu. Sananvapautta ei voi rajoittaa mielensäpahoittajien vuoksi. Jos kukaan ei koskaan pahoita mieltään kirjoitetusta tai puhutusta sanasta, sananvapautta ei enää ole. Sana on kalikka, jonka täytyykin kalahtaa. Maailman tilasta olen kirjoittanut kirjoja. Sen lyhyemmin siitä ei voi sanoa mitään, Krohn kuittaa.

Syyslehtien kirjomassa puutarhassa odottavat pienet kottikärryt työntäjäänsä. Kirjailijan elämää sulostuttaa nykyään hänen poikansa, toimittaja Elias Krohnin ja tämän puolison, kirjallisuuden tutkija Riikka Ylitalon pieni Lumi-tyttönen.

– Hän merkitsee minulle samaa, mitä lapsenlapset isovanhemmilleen aina: elämäniloa, leikkiä, oppimista, rakkautta ja jatkuvuutta.

Leena Krohn

Syntynyt 28. helmikuuta 1947.

Kirjoittanut yli 30 teosta, joita on käännetty useille eri kielille.

Saanut useita palkintoja, kuten Arvid Lydecken -palkinnon ja valtion nuorisokirjallisuuspalkinnon esikoisteoksestaan Vihreä vallankumous (1970) ja Finlandia-palkinnon esseekokoelmastaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992).