Jarmo Lintunen

Suomen nykyhallituksen linja on työntekijän katsantokulmasta kurjaa seurattavaa. Vaikka työntekijät ovat jo antaneet periksi enemmän kuin tarpeeksi ”lamatalkoissa”, jotka eivät ilmeisesti ole koskeneet toimitusjohtajia ja osakkeenomistajia, he joutuvat yhä uudelleen toteamaan hallituksen ottavan ohjeensa suoraan Häkämiehen konttorista.

Kiky oli vielä pelkkää kyykyttämistä, mutta aktiivimalli ja meneillään oleva irtisanomissuojan heikentäminen näyttävät jo johdonmukaiselta pyrkimykseltä sopimusyhteiskunnan romuttamiseksi ja työnantajien etulyöntiaseman betonoimiseksi. Aktiivimalli ja irtisanomissuojan heikentäminen yhdessä luovat työntekijää vastaan pelotteen, joka saa miettimään kahdesti esimerkiksi työtaisteluun ryhtymistä.

Vaikka työtaistelu onkin suojattu lailla, on helppoa löytää tulkinnanvaraisen lain pykälän täyttävä irtisanomisperuste myöhemmin. Silmätikuksi joutumisesta tulee kahta suurempi riski.

”Taantuman aikana Suomen taloutta kannatteli kotimainen kysyntä.”

Ajan kanssa irtisanomissuojan heikennystä tietysti laajennetaan suurempiinkin yrityksiin. Jo nythän on hallitus esittänyt lakinsa perusteluksi sitä, että työnantajat väittävät työllistävänsä lisää, mikäli irtisanominen olisi helpompaa. Seuraava Elinkeinoelämän keskusliittoa totteleva hallitus kysynee samaan tapaan lain vaikutuksista, ja tietysti kohderyhmän työnantajat väittävät palkanneensa väkeä juuri irtisanomissuojan heikennyksen vuoksi, vaikka palkkaus olisikin ollut tuotantotilanteen sanelema pakko.

Koko Suomen järjestelmän hienous sodanjälkeisenä aikana oli keskitetty tulopolitiikka, joka varmisti tuottavuuden kasvun kanavoitumisen osinkojen lisäksi myös palkkoihin. Tämä taas lisäsi paitsi talouden ennustettavuutta myös yhteiskuntarauhaa ja edisti kansantalouden kasvua yleensä. Kun laajojen joukkojen ostovoima kohentui, myös talous ja työllisyys kasvoivat ja sitä kautta työnantajatkin lopulta hyötyivät, joskaan vientiteollisuuden yritykset eivät kotimaisesta kysynnästä riippuvaisia olekaan.

ILMOITUS

EK on kuitenkin irtisanoutunut yksipuolisesti sopimiskulttuurista ilmeisenä päämääränään paikallinen sopiminen – toisin sanoen sanelu. Paljonko vaihtoehtoja on työttömällä, jota odottaa työstä kieltäytyessä karenssi? Meneillään on valtava vallansiirto talouselämälle, joka ei osaa ajatella omaakaan etuaan kotimaisen kysynnän kautta.

Taantuman aikana Suomen taloutta kannatteli kotimainen kysyntä, mikä oli velkavetoista. Nyt kotitaloudet ovat pahoin velkaantuneet. Seuraavan iskun sattuessa ne eivät enää voi kuluttaa, ja silloin on koko talous kriisissä, jollaista emme ole ennen nähneetkään.

Voitaneen siis todeta EK:n ja hallituksen kohdalta, että he eivät tiedä mitä he tekevät. Työntekijöiden siis tulee tietää ja vastustaa tätä veneenheilutusta.

Akseli Erkkilä
Kittilä