Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg puhui äskettäin polleasti Suomen nimissä muun muassa Aamulehdessä (14.9.). Hän kertoi, että ”Suomi allekirjoitti” aiesopimuksen sotilasyhteistyöstä Saksan kanssa ja ”Suomi liittyi” Britannian johtamiin JEF-joukkoihin. Samoin ”Suomi ilmaisi kiinnostuksensa” liittyä Ranskan interventio- eli EII-aloitteeseen Ranskan presidentti Emmanuel Macronin Suomen-vierailun yhteydessä.
Kaikissa näissä tapauksissa ”Suomi” tarkoittaa käytännössä pienen kenraalijoukon ja puolustusministeri Jussi Niinistön (sin.) piiriä. Sama piiri on solminut Suomen nimissä myös kahdenväliset sotilasyhteistyösopimukset Yhdysvaltojen, Britannian, Saksan ja Ranskan kanssa.
JEF-joukot (Joint Expeditionary Force) ovat sotilasosasto, joka voi osallistua maailmalla taisteluihin ja ”humanitäärisiin operaatioihin”. Epäselväksi on jäänyt, kuka päättää ja millä perusteilla, mihin taisteluihin suomalaiset sotilaat osallistuvat. Entä onko Suomella käytännössä mahdollisuus kieltäytyä lähtemästä sotimaan, jos isäntä eli Britannia niin vaatii. Sitä ei kerrota. Sen sijaan Jussi Niinistö on korostanut, että joukkoihin liittymällä kasvatetaan ”yhteenkuuluvuuden tunnetta”.
Macronin EII-aloitetta (European Intervention Initiative) eli eurooppalaista interventioaloitetta markkinoidaan sotilaiden Erasmus- eli opiskelijavaihto-ohjelmana, mutta se tuskin on koko totuus. Interventio tarkoittaa väliintuloa, ja sotilaallinen interventio tarkoittaa aseellista hyökkäystä. Taas herää kysymys, kuka päättää, mihin ja miksi tehdään interventio.
Saksan kanssa Suomi on sopinut osallistumisesta Saksan johtamaan niin sanottuun kehysvaltioryhmään (Framework Nation Concept, FNC), jonka tavoitteena on kehittää ”monikansallisia eurooppalaisia suorituskykyjä” sekä muodostaa ”joukkokokonaisuuksia” esimerkiksi kriisinhallinnan tarpeisiin. Se, mitä näiden hämärien termien taakse kätkeytyy, jää nähtäväksi.
Yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on tuonut yhdysvaltalaisjoukot – välillä jopa kutsua odottamatta – Suomeen harjoittelemaan sotaa naapurimaatamme vastaan ja ”näyttämään voimaa”, kuten amiraali James Foggo totesi kesäkuussa 2016. Toisaalta se on vienyt Suomen harjoittelemaan hyökkäyssotaa toista maata kohtaan muun muassa Naton johtamassa Trident Juncture -sotaharjoituksessa Välimerellä 2015.
Nämä ovat isoja asioita, mutta silti mistään näistä sopimuksista ja aikeista ei ole päätetty eduskunnassa. Niistä ei ole edes keskusteltu eduskunnassa eikä varsinkaan julkisuudessa. Tämä on ollut mahdollista määrittelemällä sopimukset muodollisesti ”aiesopimuksiksi” ja ”yhteisymmärryspöytäkirjoiksi”, jolloin niistä ei tarvitse kuulla eduskuntaa. Ne vain annetaan kansanedustajille tiedoksi. Tällaiset sopimukset eivät ehkä periaatteessa ole juridisesti sitovia, mutta silti Suomi toimii niiden mukaan.
Suomen sotilaallisista sitoumuksista muiden maiden kanssa on päättänyt ministeri, jonka puolueella on 1,5 prosentin kannatus, ja joukko kenraaleja, joita ei valita vaaleissa.
Kukaan ei ole kertonut, mitä velvoitteita yhteistyösopimukset tuovat Suomelle. Niin Yhdysvallat, Britannia kuin Ranskakin ovat sekaantuneet sotiin eri puolilla maailmaa sekä suoraan omilla asevoimillaan että välillisesti tukemalla sotivia osapuolia.
Suomen turvallisuuspolitiikasta tarvitaan julkinen keskustelu.
Kaikki kolme maata olisivat halunneet Suomen Hornet-hävittäjät mukaan, kun Naton johtama liittouma pommitti Libyaa vuonna 2011. Pommituksilla saatiin diktaattori Muammar Gaddafi pois vallasta, mutta hintana oli yhä jatkuva kaaos, jonka seurauksena terroristijärjestöt ovat pesiytyneet maahan. Yhdysvallat kosiskeli Suomea myös vuonna 2003 liittymään Irakin valtaukseen, joka kaatoi Saddam Husseinin, lännen vanhan liittolaisen, mutta johti ainakin 600 000 siviilin kuolemaan ja loi pohjan Isisin nousulle.
Macronin kosintaa EII-aloitteeseen liittymisestä pitää arvioida sitä taustaa vasten, haluammeko todella sekaantua Ranskan rinnalla Afrikassa esimerkiksi Malin tai Nigerin sisäisiin sotiin. Malissa tuaregivähemmistö käy taistelua Ranskan tukemaa hallitusta vastaan. Amnesty Internationalin raportti antaa maan ihmisoikeuksien tilasta surkean kuvan. Nigerissä pitää valtaa niin ikään Ranskan – ja Yhdysvaltojen – tukema presidentti Mahamadou Issoufou, jonka otteet oppositiota kohtaan tuovat mieleen Erdoğanin Turkin ja Putinin Venäjän.
Kyseenalaista on sekin, onko Suomen edun mukaista tukea Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla Saudi-Arabian diktatuuria, koska se sattuu nyt olemaan näiden liittolainen.
Ja mitä sopimukset vaativat Suomelta, jos Trumpin ja Iranin välinen uhittelu johtaa sotaan?
Suomen turvallisuuspolitiikasta tarvitaan julkinen keskustelu, jossa punnitaan ratkaisujen kaikki ulottuvuudet. Asian pitäisi kiinnostaa myös kansanedustajia. Sodan ja rauhan kysymysten luulisi olevan niitä, joista päättää eduskunta, joka perustuslain mukaan käyttää ylintä valtaa Suomessa.
Kirjoittaja on Suomen Rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja ja Tampereen Vasemmiston puheenjohtaja.