Miljoonien tuotantobudjetista haaveilleelle elokuvaohjaajalle on valtava helpotus saada nollabudjetilla tehty elokuva onnistuneesti maaliinsa. Sen näkee ohjaaja Aleksi Salmenperän kasvoilta, kun hän puhuu taiteellisesti kunnianhimoisesta elokuvastaan Tyhjiö.
Se on fiktiivinen kertomus kirjailijaa näyttelevän Tommi Korpelan ja hänen siippaansa esittävän Laura Birnin suhteesta. Tarina kertoo luomisen vaikeudesta ja taiteen ohessa olevan elämän järjestämisen mahdottomuuksista. Vaikka elokuvassa puhutaan taiteilijoista, se kasvaa saagaksi yleisinhimillisestä elämän vajavaiseksi kokemisesta ja onnistumisen täyteyden etsimisen epätoivosta.
Tyhjiö purkaa taiteilijoiden sisintä, mutta kuvallisesti liikutaan laajalla maantieteellisellä akselilla Helsinki–Kuuba–Inari–Los Angeles.
Neljä vuotta kesti näyttelijöiden ja ohjaajan muiden töiden lomaan sovitetun Tyhjiön teko. Valmiina se on dokumentilta näyttävä fiktio. Siinä elävän elämän dokumentointi sekoittuu osaksi fiktiota. Salmenperä kertoo, että tosiasiat muokkasivat tarinan yksityiskohtia matkan varrella.
– Se oli vähän semmoinen hyppy pimeään, kun ryhdyimme sitä tuolla metodilla tekemään. Tiesin tarinan kaaren ja sen mihin se loppuu, mutta en tiennyt, miten me kuvataan ne välivaiheet.
– Päätettiin, että mennään oikeisiin tilanteisiin ja tehdään fiktiota sinne sekaan. Se johtui osittain siitä, että meillä ei ollut mihinkään muuhun mahdollisuutta, kun meillä ei ollut tuotantokoneistoa vaan ainoastaan sellainen dokkariryhmä: kuvaaja, äänittäjä ja näyttelijät. Olihan meillä tietysti suunniteltuja hallittuja tilanteita, mutta myös sellaisia, etteivät tilanteet olleet hallinnassa. Ne vain tulivat eteen.
Salmenperä vertaa tätä elokuvanteon metodia jazzin soittamiseen. Liikkeelle lähdetään tietyistä kuvioista, joita sitten soitettaessa improvisoidaan.
Salmenperän henkilökohtainen ystävä Tommi Korpela pukee elokuvaidean syntyä osuvasti:
– Meidän piti alun perin tehdä toinen projekti, mutta siihen ei saatu rahaa. Aleksi sanoi, että hän on nyt niin lukossa, ettei hän voi kirjoittaa muuta kuin sellaisesta äijästä, joka tuijottaa tietokoneen vilkkuvaa kursoria eikä saa mitään tehtyä.
Korpelasta tuli tuo äijä, kirjailija Eero.
Laura Birnin oloinen Pihla
Salmenperä sanoo, että tarinan iso kaari sidottiin siihen, mitä Laura Birnin elämässä tapahtuu.
– Alussa jo sovittiin, että Lauran esittämän Pihlan tarinan kaari pannaan myötäilemään sitä, mitä Lauralle tapahtuu, jotta Laura tietää, mitä hän oikeasti näyttelee. Se on tietysti fiktiivinen henkilö, mutta kuitenkin sillä tavalla paralleeli.
Elokuvanteon aikana Birn alkoi odottaa lasta. Salmenperä innostui asiasta.
– Kun Laura tuli raskaaksi, niin ajattelin, että on hyvä, että saan sen kirjoitettua siihen tarinaan sisään.
Elokuvassa Pihlalle syntyy lapsi, mutta kuvissa nähtävä vauva ei ole Birnin.
Birn on niitä näyttelijöitä, jotka vetävät tarkan rajan julkisen näyttelijätyönsä ja yksityisyytensä välille. Samoin tekee Tyhjiön Pihla. Birn sanoo, että tiukka rajanveto julkisuudessa pysyy edelleen – vaikka omasta raskaudesta tulikin nyt osa roolityötä.
Mestariteosten tavoittelu ja jatkuva tyytymättömyys itseensä ovat taiteilijan arkea.
Birn pohtii itsensä oloisen Pihlan näyttelemistä ja sanoo hymyillen, että se onnistui aika hyvin. Välillä piti kuitenkin varoa liian näkyvää itseironiaa.
Pihlassa on Birnin mukaan paljon sellaista, mitä hän tunnistaa itsestään. Ei kuitenkaan itse sitä paljon ajatellut. Rooliin on otettu paljon tilanteita myös hänen ystävistään ja muiden elämäntilanteista.
– Kuvauksissa oli vapauttavaa nauraa lempeästi sellaisille oikeille epätoivon ja tuskan hetkille, joissa on repinyt hiuksia päästään eikä ole nähnyt niissä mitään huumoria. Nauraa hetkille, jolloin on suhtautunut itseensä aivan äärimmäisellä vakavuudella.
– Mutta tuossa elokuvassa on jotenkin armollinen katse, että me ollaan juuri tuommoisia. Välillä niin hassuja ja välillä ihan hölmöjä. Se on ihanaa. Aleksi ja Tommi tekevät oikeassa elämässään koko ajan tarkkoja havaintoja ihmisistä. He näkevät myös itsensä rakastettavassa ja huvittavassa valossa. Se näkyy ja se on just tuossa elokuvassa hienoa.
Tyhjiön täytön vaikeus
Salmenperä teki edellisen fiktiivisen elokuvansa Jättiläisen (2016) dokumentaarisesta aineistosta, jota hankittiin ja työstettiin uskaliaasti edelleen Suomea puhuttavan Talvivaara-skandaalin tiimoilta. Nyt liikkeellä ollaan huippunäyttelijöiden kanssa pohtimassa, mitä ihmisenä onnistuminen on, mitä se vaatii ja minkälaisiin valintoihin se lopulta johtaa.
Tyhjiössä puhutaan ehdottomista pyrkimyksistä, niihin pääsemisen vaikeuksista ja elämän realiteettien asettamista vaatimuksista, kompromissien pakoista.
Salmenperä sanoo, että taiteilijaelämää kokeneena ja sitä nähneenä hän tuntee henkilökohtaisesti, mitä luomisen vapaus ja tuska, onnistuminen ja epäonnistuminen ovat. Tilanne ennen tämän elokuvan tekoa oli hänellä juuri tuo, mitä Korpela sanoi: mies meni lukkoon.
Aleksi Salmenperä pyörittelee aikansa käsiään, kun häneltä kysyy, mitä vakavaa hän haluaa elokuvallaan taiteen tekemisestä sanoa. Hän kiertelee ja sanoo, ettei halua opettaa.
– Mutta kaikki tämä tekeminen on myös prosessointia itselleen. Kysymys Tyhjiö-nimessä on tyhjiön täyttymisestä. Ehkä kommenttini on siinä, että se tyhjiö ei ikinä täyty ikään kuin saavutuksista. Se malja on aina tyhjä. Ja se tyhjyys vain kasvaa, mitä enemmän sä teet.
Salmenperä selittää, että jos kunnianhimoisen taiteilijan tyhjiötä yrittää narsistisesti täyttää menestyksellä ja toisilta saadulla ihailulla, niin se kyllä pysyy tyhjänä.
– En osaa sitä tarkemmin sanoa, mutta sillä tavalla me sitä tarinaa ajateltiin.
– Ylipäätänsä lähtökohtana oli se, että me tehdään elokuva niistä asioista, joista me tiedetään jotain, joista meillä on oikeasti jotain kokemuspohjaista tietoa. Ura, perhe ja luovan työn vaikeus. Jatkuva lunastaminen. Mestariteosten tavoittelu. Jatkuva tyytymättömyys itseensä.