Lehtikuva/Antti Aimo-Koivisto

Suojelupoliisin entinen päällikkö Seppo Tiitinen johti Suomen vastavakoilua presidentin ohjauksessa 1980-luvulta alkaen.

Helsingissä kuhisi idän ja lännen agentteja ja korruptio rehotti idänkaupassa.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan sihteeri Seppo Tiitinen oli palannut Amerikasta helmikuussa 1978, kun puhelin soi. Soittaja oli sisäministeri Eino Uusitalo.

– Tulen juuri Tamminiemestä. Siellä päädyttiin siihen, että sinusta, Seppo, tulee presidentin poliisin päällikkö, Uusitalo sanoi.

Tiitinen yritti kysellä, olisiko hänelläkin jotakin sanottavaa.

Uusitalo kertoi, että esittelylistat jaetaan ensi viikolla.

ILMOITUS

– Ohje Tamminiemestä oli, että sytytä Supon toimistoon valot ja ala hengittää vapaasti.

Päälliköllä yksi esimies

Valojen sytyttäminen Supon toimistoon tarkoitti Tiitisen käsityksen mukaan, että pitäisi etsiä lisää epävirallisia ilmiantajia.

– Ymmärsin itsekin, että ei Supon perustyötä pystyisi silloisella virkaväellä hoitamaan. Sanoin, että Supossa pitäisi olla viisi miljoonaa agenttia, Tiitinen muistelee 1980-lukua.

Hiiren piti olla koko ajan kissaa ovelampi. Presidentti Urho Kekkonen opasti tuoretta suojelupoliisin johtajaa, miten tämä onnistuu.

– Alussa minulla oli vain yksi esimies, jolla oli valta. Nyt kiitän luojaa, että johdin suojelupoliisia Kekkosen aikana. Nykyään voisi olla vaikeampaa, Tiitinen naurahtaa.

– Silloin Kekkonen sanoi, että meillä Suojelupoliisissa täytyi aina olla ehdotus, millä tavalla missäkin asiassa menetellään. Minä sitten päätin, miten tehdään.

Kekkosen luokse Tamminiemen piti aina mennä sekuntiaikataululla.

– Onneksi aikataulu oli myös autonkuljettajan tiedossa. Olimme ovella aina täsmälleen sovittuna aikana, Tiitinen kertoo.

Tiitisen muistelmien mukaan puolueettomaksi julistautunut Suomi yritti puolustaa uskottavuuttaan sekä itään että länteen.

Suojelupoliisin johto piti säännöllisesti yhteyttä Neuvostoliiton vakoiluorganisaatio KGB:n korkeimpaan edustajaan Helsingissä, mutta samalla myös läntisten tiedustelupalvelujen edustajiin.

Tiitinen ja Vihtori

Neuvostoliiton tiedustelu Suomessa oli Tiitisen mukaan vahva vastapuoli Suomen Supolle. Urho Kekkosta kiinnostivat Suomen kommunistisen puolueen SKP:n yhteydet Neuvostoliiton KGB:n kanssa.

Tiedot neuvostoliittolaisille ja toisin päin kulkivat paljolti Tiitisen ja Neuvostoliiton suurlähetystön lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin kautta.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Ahti Karjalainen pyysi Tiitisen kotiinsa Munkkiniemeen kahville ja esitteli hänelle Viktor Vladimirovin eli Vihtorin.

– Sen jälkeen vaikeimmat asiat hoidettiin Vihtorin kautta niin, että ulkoministeriö ja Helsingin Sanomat jätettiin ulkopuolelle.

Tiitinen jatkoi presidentin poliisin johtajana myös Mauno Koiviston aikana, jolloin idänkauppa oli bilateraalista kauppaa. Kaupassa vaihdettiin tavaroita ja palveluita maiden välillä.

– Silloin Koivisto vaati, että teollisuuden vuorineuvokset pitäisivät kirjaa tehdyistä kaupoista. Jos tämä ei olisi toteutunut, yrityksiltä oltaisiin viety oikeudet idänkaupasta saataviin etuihin.