Kemijärvi – Kun tehtaat kaatuivat, tilalle tuli – ei mitään. Järvi on kaunis, mutta sille on pitkään käännetty selkä.

Taivaantulien aukio on autio. Sen reunoilla olevat kaupat ovat lopettaneet ja tyylikäs kievarirakennus on purettu. Sen tilalla on marketin ikkunaton takaseinä. Alempana toinen tori on yhtä tyhjä, välissä suljettu hotelli ja puolityhjä liikerakennus.

Toiseen suuntaan on kolme markettia. Niiden parkkipaikoille kulkee tasainen virta autoja, joista ikä-ihmiset nousevat ostoksilleen. Nuoret mopoineen on yksi ryhmä. Toukokuun loppuun mennessä Kemijärvelle oli syntynyt tänä vuonna kahdeksan lasta.

Julkisilla paikoilla on komeita puuveistoksia, joita kukaan ei katso. Järvimaisema on silmiä hivelevän kaunis. Siinä ei liiku ainuttakaan venettä.

Sattumaako? Suomen puunjalostusteollisuuden kolme suurta lakkauttivat kukin yhden sellutehtaan.

Kemijärvi on monella tapaa samanlainen kuin moni muu kunta Suomessa. Mutta sillä on oma ainutlaatuisen kiehtova historiansa ja kaikkia kiinnostava tulevaisuus. Uudesta tehtaasta puhutaan varovasti, mutta kasvavalla varmuudella – puolesta, mutta myös vastaan.

Kohtalonhetki

Saksalaiset räjäyttivät Kemijoen suun sillat 8.10.1944. Silloin ”ratkesivat Kemijoen lohen ja jokisuun ikiaikaisten maisemien kohtalo lopullisesti” – myös Kemijärven kohtalo tulevana teollisuuspaikkakuntana.

ILMOITUS

Ennen sotia hellittiin toista suunnitelmaa. Kemijoen ja -järven tulvia olisi hillitty ja käyttöä tehostettu perkaamalla Luusuan kosket. Tukki olisi uinut, järven pinta vähän laskenut, ja maatalous tehostunut. Mutta nyt Suomi oli menettänyt Karjalan koskivoiman. Kemijokisuun yli tarvittiin silta. Entä jos tie kulkisi padon harjalla? Samalla saataisiin sähkövoimaa.

Alkoi legendaarinen koskiosuuksien osto. Valtion ja voimayhtiöiden edut yhtyivät. Ensin padottiin Kemihaara ja Jumisko, sitten lisää. Kemijärven säännöstely aloitettiin 6.12.1965. Järven pinta nousi noin puolitoista metriä. Taiteilija Pirkko Mäkelä-Haapalinna muistaa ajat lapsuudestaan.

– Veneen kokassa kytättiin uppotukkeja, uimassa käydessä piti tuoda kiviä. Mutta se oli ihanaa – kotijärvi. Yhtäkkiä tuttuja rantoja ei ollut. Moni käänsi järvelle selkänsä, kirjaimellisesti.

Tulvaniityt jäivät veden pinnan alle. Juuri niiden takia oli lantalainen (suomalainen) asutus kolmensadan vuoden ajan levittäytynyt erätalouden maille – välillä rauhassa, välillä riidellen. Tulvaniityiltä saatiin heinää karjalle, ja erätalous täydensi toimeentuloa omin voimin tai vaihtamalla. Taloutta pönkittivät myös milloin turkikset, milloin kuivattu hauki. Jotain tästä elämästä oli jäljellä vielä ennen säännöstelyä, sen jälkeen ei juuri mitään.

Niityistä maksettiin korvauksia. Mutta kuinka paljon ja kenelle? Järvi oli paitsi pilalla niin myös riidan ja kateuden kyltymätön lähde. Pahaksi onneksi Kemijärvellä oli asiasta jo aiempaa kokemusta.

Raha

Kirjailija ja paikallishistorioitsija Janne Kaisanlahden mukaan kaikki muuttui noin vuonna 1890. Silloin tehtiin ensimmäiset suuret puukaupat, ja raha tuli Kemijärvelle.

– Samalla tuli kateus. Isonkylän isäntiä vedätettiin kaupoissa kunnolla, ja kirkonkylällä naurettiin. Mutta samalla kaikki vanha meni uusiksi. Siihen asti oli eletty kuin ennenkin. Nyt tuli tietä ja kauppaa, ei enää tiedetty, kuka on kuka ja kellä on millä mällätä, paitsi kun sitä alettiin pian näyttää.

Suurinta liikkeellä ollutta seteliä kutsuttiin 1920-luvulla Suomessa ”kemijärveläiseksi”. Rahaa oli paitsi isännillä niin ajoittain myös työntekijöillä. Sitä kulutettiin kuin kultamailla. Ajan hengen mukaisesti kemijärveläisistä kirjoitettiin ”Perä-Pohjolan johtajakansana”.

Kaikkia ei kutsuttu kulutusjuhliin. Noihin aikoihin syntyi myös myytti kemijärveläisestä kateudesta. Vitsi väittää kemijärveläisen maksavan satasen, jotta naapuri saisi viidenkympin sakon. Kaupungin talousjohtaja Tuula Kuvaja vahvistaa:

– Olin Itä-Lapin kuntayhtymässä kehittämisjohtajana ja tein kyselyn, mitä missäkin pidetään vahvuutena, heikkoutena ja niin edelleen. Kyllä Kemijärveen kateus kiistatta liitettiin.

Kaisanlahden mukaan ajanjakso 1890-luvulta 1960-luvun loppuun muodostaa yhden kokonaisuuden. Edes toisen maailmansodan loppu ja SKDL:n tulo ei merkittävästi muuttanut silloista elämänmenoa. Siinä oli oleellista perinteinen elämäntapa, siis toimeentulo monesta lähteestä: karjasta, kalastuksesta ja niin edelleen. Mutta sen rinnalla ja yli käveli rahatalous. Se ja kateus sekä katkeruus muun muassa säännöstelyhaittojen korvauksista jättivät pysyvän jäljen.

– Minulla on yhteyksiä Pohjanmaalle. Sielläkin riidellään isosti, mutta sitten yritetään elää. Mutta tämä lappilainen viha on hyytävää, kuin kylmä vesi suonsilmässä.

Järveä ei ole osattu hyödyntää matkailussa eikä missään muussakaan.

Nousukausi

– Kateudella on toinen puoli, aivan valtava yhteistyökyky, kunhan samaan veneeseen on päästy. Se näkyy kaikkien suurten hankkeiden toteuttamisessa, tie- ja rautatieyhteyksistä suuriin tehtaisiin.

Kaisanlahden huomio oli erityisen totta viime vuosituhannen loppuvuosikymmenillä. Kemijärvelle nousi tehdas toisensa jälkeen. Kunnallisneuvos Juha Pikkarainen muistuttaa, että Kemijärvi oli vuonna 2000 Lapin teollistunein paikkakunta, eikä siihen oltu päästy ilman työtä ja tahtoa. Kehitystä vauhdittivat aluepolitiikka ja Kekkonen, SKDL:n tuella. Kemijärvellä oli asukkaita yli 16 000. Oli vain ajan kysymys, milloin Kemijärvi syrjäyttäisi Rovaniemen Lapin todellisena keskuksena.

Kuudennen polven metsämies Juha Pikkarainen keskeytti opintonsa Tampereella, perusti perheen ja palasi kotiseudulleen keittämään sellua sekä osallistumaan politiikkaan neljäkymmentä vuotta sitten.

– Silloin meillä oli eri vasemmistolaisissa järjestöissä eläkeläiset mukaan laskien yli 1 500 jäsentä ja oli varaa vaikka keskinäiseen riitelyyn. Nyt jäseniä on 150.

Sekä tehtaalla että luottamusmies ja kunnallispoliitikko Pikkaraisella meni hyvin. Tehdas tuotti voittoa, ja miesten palkat olivat korkeita. Mutta syrjäkylillä oli pitkään ollut toisenlaista.

Kannattamattomilta pientiloilta muutettiin etelään ja Ruotsiin, tuhansittain. Kokonainen elämänmuoto, yhden sukupolven mittainen jälleenrakennuskausi, katosi hetkessä.

Valtiovalta, ja kenties jonkinlaista vastuuta tuntenut pääomakin reagoivat. Pian keskusta, Isokylä ja Särkikangas kukoistivat ja työvoimaa tuli kasvavan teollisuuden palvelukseen koko Suomesta. Liikettä oli Kemijärvelle ja sieltä ulos. Kalastaja Jouni Haikonen koki nuo ajat samoin kuin muukin Kemijärvi.

– Me Kallaanvaaran kollit otettiin yhteen Särkikankaan jätkien tai vaikka rovaniemeläisten kanssa. Emäntäkoulussa oli tanssitettavia. Oli luonnollista lähteä YK-joukkoihin Libanoniin, vaikka en kieliä puhunutkaan. Kunto oli kova. Perustin ohjelmapalvelun ja opiskelin eräoppaaksi. Kaikki oli mahdollista.

Mutta jo 1970-luvulla oli lakkautettu paikkakunnalle vuonna 1950 saatu Opettajaseminaari eli silloinen kansakoulunopettajalaitos. Juha Pikkaraisen mielestä Kemijärven alamäki alkoi siitä:

– Seminaarin jälkeen lähtivät muutkin oppilaitokset. Nythän sen näkee, että Rovaniemi menestyy, koska siellä on yliopisto.

Tuula Kuvaja on samaa mieltä ja lisää, että 1980-luvulla kunnallistaloudessa olisi pitänyt varautua pahan päivän varalle.

Tuho

Suomen lamavuosikymmenellä saatiin Kemijärvellä aavistus tulevasta. Tekstiiliteollisuus lähti Suomen rajojen ulkopuolelle. Mutta Nokian vanavedessä uinut Salcomp teki korkeaa osaamista vaativia latureita työllistäen melkein tuhat ihmistä. Vuosituhat alkoi sen lopettamisella.

Kemijärvi putosi samaan aikaan byrokraattiseen sokkiin. Paisunut kuntatalous kierrätti ihmisiä eri tehtäviin, ja mietittiin epätoivoisesti, mitä tehdä. Hämmentyneen epäuskoiset työntekijät eivät paljoakaan tulostavoitteistaan ymmärtäneet, vaikka parhaansa yrittivät. Taitavimmat ideoivat projektin toisensa jälkeen, EU-rahalla. Tungoksessa kukki kateus ja tehottomuus. Tuula Kuvaja puhuu kieli keskellä suuta:

”Tämä lappilainen viha on hyytävää, kuin kylmä vesi suonsilmässä.”

– Harvoin julkishallinnossa potkuja annetaan…

Hän nyökkää toteamukselle, että maakuntahallinnon tulon myötä edessä on muutamia byrokratian todellisia riemuvuosia.

Juha Pikkarainen istuu nyt seitsemättä kautta valtuustossa. Hän puhuu kirjaston sivuhuoneessa ja viittaa seinillä oleviin valokuviin:

– Olen ollut lakkauttamassa melkein kahtakymmentä noista kouluista.

Pikkarainen vahvistaa väitteen ylimitoitetusta byrokratiasta. Hän lisää tuskailun kunnalle kaatuneesta kiinteistömassasta. Joillakin kylillä kouluille ja työväentaloille on löytynyt käyttöä, mutta ”kyllä monesta luovuttaisiin vaikka eurolla”.

Pian tuho muuttui henkilökohtaiseksi. Sellunkeitto loppui Kemijärvellä. Päätös oli järjetön, siltä tuntui; tehdas oli kannattava, paljon kannattavampi kuin Stora Enson muut tehtaat. Kemijärveläiset masinoivat Massaliikkeen tehtaan pelastamiseksi – Pikkarainen itse, Heikki Nivalan rinnalla, sen Kapinakenraalina. Vähän aiemmin kemijärveläiset olivat voittaneet junakapinansa, jonka seurauksena VR ei lakkauttanutkaan henkilöliikennettä Kemijärvelle, vaan rataosuus Rovaniemeltä päinvastoin sähköistettiin. Mutta nyt olivat vastassa valtiota suuremmat voimat.

– Eihän se nyt voi olla sattumaa, että Suomen puunjalostusteollisuuden kolme suurta lakkauttivat kukin yhden sellutehtaan. Siinä pantiin polvilleen sekä Kemijärvi että Paperiliitto, ja samalla näytettiin kaapin paikka aivan pihalla tai uusliberaalisessa hurmoksessa olleelle valtiovallalle.

Nyt Kemijärven 7 500 asukkaasta melkein puolet on eläkeläisiä. Kuvajan mukaan huoltosuhde on lähes kaksi kertaa huonompi kuin sen pitäisi olla. Pikkarainen toteaa, että Itä-Lapin kuntiin ovat jääneet kaikkein rikkaimmat ja kaikkein köyhimmät.

Tehtaat kaatuivat, ja tilalle tuli – ei mitään. Hetken innostuttiin matkailun mahdollisuuksista, mutta odotettua ryntäystä ei tullut. Venäläiset ohiautoilijat ostivat marketeista hidastuvaan tahtiin.

Kun on toivotonta, niin messiaalle on tilausta.

Tehdas

Heikki Nivala kumppaneineen on kieltämättä tehnyt suurtyön. Vaikuttaa siltä, että he ovat onnistuneet siinä, mistä muut vitsailivat. Uusi tehdas on nousemassa kiinalaisella rahalla.

Nivalan mukaan tehtaan tulo on ”käytännössä varma asia”. Eikä se ole mikä tahansa tehdas vaan paras ja puhtain ainakin Euroopassa. Rakennusvaiheen työpaikkoja tulee yli 2 700 – monikansallinen yhteisö, tarkentaa Kuvaja, joka sanoo ettei kuulu sisäpiiriin. Avautunut tehdas työllistää suoraan 186 ihmistä ja vaikutusalueellaan vielä 1 100.

Nivalan mukaan tärkeintä on, että tulee työpaikkoja, perheitä. Jos Soklin kaivoshanke vielä toteutuu, niin Kemijärvestä tulee myös liikenteen todellinen solmukohta.

Nivalalla on visio. Uusi tehdas tulee valmistamaan tuotteita, joita maailma tarvitsee. On kaikkien etu – myös kiinalaisten – että tämä tapahtuu puhtaimmalla mahdollisella tavalla. Jatkuva tuotekehittely tekee Itä-Lapista kestävän kehityksen osaamisen keskuksen, yhteistyössä muun muassa Aalto-yliopiston kanssa. Tehtaan raaka-ainehankinta tehdään niin, että metsien kyky olla hiilinieluja vain paranee. Uuden tehtaan päästöt ilmaan ja veteen ovat vain puolet vanhan tehtaan loppuaikojen jo silloin ratkaisevasti pienentyneistä päästöistä.

Nivala on metsäalan ammattilainen. Hän on ollut työpaikoillaan luottamusmiehenä yli 30 vuotta, ja hän nousi vuosituhannen vaihteessa hetkessä Kemijärven tärkeimmäksi keskustalaiseksi kunnallispoliitikoksi. Häntä kannatettiin ja vastustettiin yli puoluerajojen. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei hän todella uskoisi visioonsa tulevaisuudesta, jonka vaihtoehtona ”on olla Suomen taantuvin alue”. Nivalan mukaan muut mahdolliset hankkeet toki hyödyttävät Kemijärveä, mutta niiden yhteisvaikutuskaan ei riitä.

Tehdashanke on huolellisesti valmisteltu, asianmukaiset luvat ovat tulossa. Uusien tuotteiden lisäksi Nivala korostaa sitä, että tehdas käyttäisi raaka-aineenaan myös sellaisen korjuujätteen, joka nyt jää metsiin metaanin lähteeksi.

Miksi sitten hanketta myös vastustetaan?

Järvi

Nivalan mainitsemista ”muista mahdollisista hankkeista” useimmat voisivat jotenkin liittyä järveen. Kaikki ovat nyt liikuttavan yksimielisiä siitä, että järveä ei ole osattu hyödyntää matkailussa eikä missään muussakaan. On kuin koko kaupunki olisi havahtunut pitkästä, säännöstelystä alkaneesta unesta. Tai melkein koko kaupunki.

Jouni Haikonen on ollut vesistönäytteenottaja 20 vuotta ja tuntee järvensä:

– Tehtaan sulkemisen jälkeen veden laatu on parantunut selvästi. Vesi on kirkkaampaa, eikä veneen taakse jää vaahtovanaa.

Haikonen ei automaattisesti yhdistä kaikkea pahaa tehtaaseen:

– Kuha katosi säännöstelyn vuoksi, mutta nyt se on oppinut valitsemaan paremmat kutupaikat. Mateella on ongelmia lisääntymisessä kaikkien sellutehtaiden alapuolella, mutta ne johtuvat pääosin pohjaan kerääntyneistä vanhoista jätteistä. Samoista, jotka aikoinaan aiheuttivat rajoituksia kalansyöntiin.

Haikonen ei halua tehdasta. Hän sanoo, että petokalat ovat täysin puhtaita vasta nyt – siis ne kalat, jotka ovat syntyneet tehtaan sulkemisen jälkeen. Hän yksinkertaisesti nauraa ajatukselle, etteivätkö uuden tehtaan päästöt pilaisi vettä. Lisäksi tulevat hajuhaitat, joita saattaa tulla jopa uuden tehdasyhtiön omien tietojen mukaan.

Mutta voisiko Nivalan – ja muiden muassa Pikkaraisen – visio toimia myös järven markkinoinnin osalta? Voitaisiinko markkinoida, että meillä on sekä puhdas järvi että Euroopan puhtain sellutehdas? Vastaus riippunee siitä, mitä tehtaan poistoputkesta todella tulee ulos.

Metsät ja kyyhkyset

Kaiken ytimessä ovat kuitenkin raha ja metsät, kuten 1890-luvullakin. Pikkarainen toteaa, että vanha tehdas lakkautettiin, koska metsäteollisuus halusi Itä-Lappiin puupuskurin kysynnän säätelemiseksi. Hän muistuttaa, että suuret yhtiöt vastustivat myös vanhan sellutehtaan perustamista. Nyt väläytellään tehtaita joen alajuoksulle, kauas Itä-Lapin metsistä.

Peli on huikean kiinnostavaa. Riittääkö kiinalaisten tahto uhmaamaan kartellinomaista suomalaista puunjalostusteollisuutta?

On myös toinen peli, jolle ei näy voittajaa, vaikka todisteet ovat kaikkien nähtävillä: kuinka paljon ja minkälaista käyttöä metsät kestävät? Osapuolet näkevät saman maiseman täysin eri tavalla. Vanhalla avohakkuuaukealla kasvaa Pikkaraisen ja Nivalan mielestä komeita puita. Luontoaktiivien mukaan puut ovat paksuja vain tyvestä niin että oksistoa on puolet massasta, ja se jää korjuujätteeksi. Toiset näkevät hoidetun metsän, jossa on helppo liikkua, toiset kaiken lajiston tuhoavan puupellon.

Tehometsätalouden toivottavuus on oma lukunsa, mutta Itä-Lapin kohdalla ydinkysymys on yhtä selkeä kuin järvistä puhuttaessa: pitääkö uusi tehdas lupauksensa korjuujätteiden hyväksikäytöstä? Luontoaktiivien mukaan niiden korjuu ei ole ollut kannattavaa tähänkään mennessä ja jäljet ovat olleet kammottavat. Nivalan mukaan uudet tuotteet todella hyödyntävät korjuujätteen, mutta koska? Pikkarainenkin toteaa lakonisesti, että tässä vaiheessa uudessa tehtaassa keitetään sellua. Pian näemme, miltä uudet hakkuualueet näyttävät.

Tehdasta vastustavat pelkäävät, että nyt mennään loppuun säännöstelyn aloittamalla tiellä. Pysyvä, kestävä elintapa uhrataan hetken kestävälle rahahuumalle – aivan samoin kuin kaivoshankkeissa. Tehtaan puolustajat näkevät uuden biotalouden nousun sen tilalla, mikä on osaksi jo kuollut ja osaksi epärealistinen haavekuva.

Jouni Haikosella alkoi mennä huonosti suunnilleen samoihin aikoihin kuin Kemijärvellä. Nyt mies on henkilökohtaiset vaikeutensa selättänyt elinikäiseen eräelämään turvautuen. Varsinkin viimeisten kahden vuoden aikana hän on huolestuneena huomannut, että metsäkanalintujen kannat ovat romahtaneet.

– Nyt aiomme siis metsästää kyyhkysiä.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 37 €/3 kk. Sähköinen näköislehti 25 €/3 kk.