Jarmo Lintunen

Elokuun 21. päivänä 1968 Neuvostoliiton ja Varsovanliiton maiden tekemä Tšekkoslovakian miehitys kuohutti laajalti koko maailmaa. Heti saman päivän iltauutisissa esitin julkisen tuomion miehitystä vastaan. Tein sen sekä SKDL:n puheenjohtajana sen liittohallituksen kannatuksen mukaisesti että omissa nimissäni.

Minusta oli toimittu väärin miehittämällä itsenäinen maa, mutta myös historiallisen typerästi, kun ei annettu maailmalle mahdollisuutta nähdä, miten ihmiskasvoinen sosialismi voi toimia vai voiko toimia ollenkaan. Neuvostoliitolle se olisi tietenkin ollut suuri periaatteellinen haaste, jonka se halusi välttää.

Julkiseen esiintymiseeni liittyi se ongelma, että olin silloin maamme hallituksen jäsen. Pääministeri Koivisto oli aamupäivällä kutsunut hallituksen erikoiskokoukseen, jossa oli päätetty, että Suomen hallitus valittaa tilannetta, mutta suhtautuu siihen varovaisesti, koska ei ollut vielä tietoa siitä, mitä seurauksia sillä on. Minä olin pitänyt päätöstä siinä vaiheessa järkevänä. Kuitenkin omalta kohdaltani olin katsonut, että se ei sido minua, koska olin juuri hiljattain vieraillut Tšekkoslovakiassa ja muutenkin sosialistina usein kirjoittanut sen vaiheista

”Poistuin lähetystöstä ja analysoin mielessäni mahdollisia seurauksia.”

Vajaat kaksi kuukautta myöhemmin lokakuussa Neuvostoliiton suurlähettiläs Kovalev kutsui minut lähetystöön ja ilmoitti, että hänellä on Neuvostoliiton hallituksen viesti minulle. Viestin sisältö oli, että Neuvostoliiton hallitus ehdottaa minulle, että järjestäisin suuren kokouksen, jossa pitäisin tärkeän puheen. Siinä minun pitäisi ilmoittaa, että minä sittenkin hyväksyn Neuvostoliiton toiminnan Tšekkoslovakiassa.

ILMOITUS

Olin hämmästynyt ja samalla kiusaantunut ehdotuksesta. Tilanne oli erittäin arkaluonteinen, sillä aioin pitää kiinni mielipiteestäni mutta samalla yrittää välttää mitenkään loukkaamasta Neuvostoliiton hallitusta. Tärkeintä oli kuitenkin tuoda heti selvästi esiin, että en suostu pitämään tällaista puhetta, sillä se olisi vastoin periaatteitani. Näin suurlähettilään ilmeistä, että vastaukseni oli hänelle jotenkin yllättävä.

Hän oli pienen hetken hiljaa ja sanoi sitten minulle: ”Me valitamme sitä, että Te vastasitte näin. Tämä merkitsee sitten sitä, että meidän on ryhdyttävä toimenpiteisiin Teitä vastaan”.

Siihen päättyi keskustelumme. Poistuin lähetystöstä ja analysoin mielessäni mahdollisia seurauksia. Tulin siihen johtopäätökseen, että parasta olisi, ettei meidän keskustelumme pääsisi julkisuuteen. Se, että minä olen sanonut ei Neuvostoliiton hallitukselle sen toiveita koskien, olisi sille eräänlainen nolaus ja pakottaisi sen kieltämään koko asian. Sillä taas saattaisi olla monenlaisia seurauksia. Onneksi asia ei tullut silloin julkisuuteen. Siinä vaiheessa hiljaisuus oli kaikkien etu.

Ele Alenius
Helsinki