Lehtikuva/

Tänään siis on tuo käänteen tehnyt päivämäärä, jolloin Neuvostoliiton ja Varsovan liiton maiden tankit vyöryivät Tšekkoslovakiaan ja tukahduttivat ilmiön, jota jo silloin kutsuttiin Prahan kevääksi. Siitä on nyt kulunut 50 vuotta.

Hyvä ystäväni Max Rand kirjoitti, että se päivä tappoi uskon sosialismiin – Maxin juttu taisi olla Jaakko Okkerin toimittamassa Huutomerkki-kirjassa, jonka titteli oli lyhyesti 21.8.

Mietin ja kyseenalaistin mielessäni jo silloin tuon Maxin sanoman – mutta samalla ymmärsin häntä. En usko, että Max oli koskaan pitänyt Neuvostoliiton ”sosialismia” aidosti sosialismin nimen ansaitsevana poliittisena järjestelmänä ja kulttuurina. Mutta hän ja monet aikalaiset, itseni siihen joukkoon mukaan lukien, olivat 60-luvulla sitä mieltä, että Neuvostoliitosta voi kehittyä sosialismia, että siinä on potentiaalia.

Prahan kevään puheet ihmiskasvoisesta sosialismista puhuttelivat SKDL:n väkeä laajasti.

Varsinkin Nikita Hruštšovin aika Neuvostoliiton johdossa oli luonut uskoa tuohon potentiaaliin. Samaan aikaan amerikkalainen politologi Walt Whitman Rostov lanseerasi käsitteen konvergenssi, jolla hän tarkoitti Neuvostoliiton ja lännen yhteiskuntajärjestelmien samankaltaistumista ja lopulta niiden suurimpien erojen poistumista. Neuvostoliitto kehittyisi demokraattiseksi ja länsimaat kapitalismia säädellen sosiaalisiksi hyvinvointiyhteiskunniksi. Jo silloin sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa oli yhteiskuntatieteilijöitä, jotka näkivät Pohjoismaiden poliittisessa kulttuurissa tavoiteltavan tulevaisuuden.

Jo vuoden 1952 kansannousu Itä-Saksassa oli riisunut monien lännen vasemmistolaisten uskoa Neuvostoliiton positiiviseen potentiaaliin. Monille Unkarin kansannousun tukahduttaminen vuonna 1956 antoi tuolle uskolle lopullisen kuoliniskun. Esimerkiksi Englannin kommunistisessa puolueessa – joka maan poliittisesta järjestelmästä johtuen olikin enemmän yliopistoväen ja älykköjen yhteenliittymä kuin eurooppalainen työväenpuolue – jäsenkirjoja palautettiin joukkomitassa. Sen seurauksena syntyi New Left. Siinä piirissä ei enää uskottu, että sosialismia edistävä dynamo on Neuvostoliitto. Yhteiskunnallista edistystä olisi vastedes rakennettava Neuvostoliitosta riippumatta ja siihen tukeutumatta.

ILMOITUS

Suomessa oli syksyllä 1944 syntynyt SKDL. Sen synnyn taustalla oli hävitty (tai näkökulmasta riippuen: torjuntavoitettu) sota Neuvostoliittoa vastaan ja tarve rakentaa naapurimaan kanssa terve ja rauhanomainen naapuruus. Synnyn taustalla olivat tietysti myös 1930-luvun niin sanotut kommunistilait, joilla oli kielletty Sosialistisen työväenpuolueen toiminta. Kielletty kommunistinen puolue oli saanut vapaat toimintaoikeudet ja toista sataa SDP:n perusjärjestöä oli siirtynyt SKDL:n perusjärjestöiksi. SKP:stä oli tullut SKDL:n kollektiivijäsen.

Vaaleissa, jotka käytiin maailmansodan vielä jatkuessa (Suomessakin Saksaa vastaan Lapissa), uusi puolue SKDL sai maanvyörymävoiton ja neljänneksen eduskunnan paikoista. Ihmiset olivat noudattaneet laajasti presidentti Paasikiven toivomusta, että eduskuntaan on saatava paljon uusia kasvoja.

Vuonna 1956 Paasikiven seuraajaksi ulkopolitiikan johtoon valittiin tasavallan presidentiksi Urho Kekkonen. Se tapahtui SKDL:n aktiivisella tuella. Kekkosen valinta sinetöi hänen ulkopoliittisen johtajuutensa seuraavaksi neljännesvuosisadaksi. Se merkitsi myös niin sanotun Paasikiven-Kekkosen linjan syntyä ja SKDL:n ehdotonta sitoutumista sen tukijaksi. Jos SKDL:n synnyttämisen tärkeimpänä tavoitteena pidetään Suomen uuden realistisen idänpolitiikan aikaansaamista ja sen jatkuvaa noudattamista, niin SKDL oli valtava menestystarina.

Mutta kansandemokraateilla, joiksi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton SKDL:n jäseniä alettiin kutsua, oli myös sisäpoliittisia tavoitteita, ei vain ulkopoliittisia. Suomeen sosialismi oli tullut 1900-luvun alussa Karl Kautskyn ortodoksi-marxilaisessa muodossa. Pähkinänkuoreen puristettuna se oli tarkoittanut, että tuotantovälineet tuli ottaa valtion haltuun, mutta rauhanomaisesti ja demokratia (siis kaikkien poliittisten puolueiden toimintavapaudet) säilyttäen. Kapinavuoden 1918 kokemukset vakuuttivat Suomen koko työväenluokan siitä, että Kautskyn formula sosialismista on – paitsi ainoa mahdollinen – myös eettisesti ainoa oikea.

Vuonna 1944 SDP:n ja SKDL:n jäsenistöllä ei juurikaan ollut eroja sosialismin sisällön käsittämisessä. Mielipide-erot koskivat ulkopolitiikkaa, ennen kaikkea niin sanottua idänpolitiikkaa. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa sosialismin edistäminen käytännössä tarkoitti kummassakin puolueessa hyvinvointivaltion rakentamista. Sosiaalidemokraateille hyvinvointivaltiosta tuli aidosti sosialismin korvike ja suuri osa heistä hylkäsi sanan sosialismi tavoitteeksi asetettavan yhteiskunnallisen tilan nimenä.

Kansandemokraattien asenteiden kehitys oli konstikkaampaa. He kaikki halusivat säilyttää sanan sosialismi. Kommunistit halusivat kuitenkin monimutkaisten puolueideologisten syiden takia kieltää muilta kansandemokraateilta koko sanan käytön. 1960-luvun puolivälissä SKDL:n johtoon noussut Ele Alenius oli toista maata. Hänen mielestään sosialismi tuli kirjoittaa SKDL:n ohjelmalliseksi tavoitteeksi.

Olivatpa SKDL:n jäsenet ja kannattajat kommunisteja tai ei, useimmat heistä olivat omaksuneet Ele Aleniuksen asenteen sosialismiin. Ei siis ollut mikään ihme, että Alexander Dubcekin ja Prahan kevään puheet ihmiskasvoisesta sosialismista puhuttelivat SKDL:n väkeä laajasti. Nehän todistivat, että ”sosialismissa” sen neuvostoliittolaisessakin muodossa oli todella potentiaalia.

Sitten tuli vuoden 1968 elokuun 21. päivä ja Varsovan liiton panssarit jyrisivät Prahan kaduille. Suomessa useimmat puolueet ja puoluejohtajat valittelivat tapahtunutta, mutta jo selkäytimiin painuneen Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan mukaisesti hillitysti ja sordiino päällä. Epätoivoisimmat tšekit toivoivat Yhdysvaltain ja Naton väliintuloa. Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan maiden johtajat tuomitsivat äänekkäästi Varsovan liiton toimet, mutta minkäänlaista sotilaallista mobilisaatiota ei tapahtunut. Kylmän sodan hiljainen keskinäinen yhteisymmärrys reviireistä piti.

Suomessa äänekkäimmin ja jyrkimmin Tšekkoslovakian miehityksen tuomitsivat SKDL:n ja SKP:n puheenjohtajat Ele Alenius ja Aarne Saarinen. Alenius jyrkemmin kuin Saarinen. Niissä lausunnoissa purkautui hirvittävä pettymys. Molempien lausunnot vastasivat myös laajasti puolueiden jäsen- ja kannattajakunnan mielialoja. Eikö potentiaali ollutkaan totta? Oliko totta vain kylmä valtapolitiikka, jossa ideologia on pelkkää sumutusta?

Pettymys Hruštšovin syrjäyttämiseen vuonna 1965 oli saanut aikaan kiehunnan SKP:ssä. Puolueen jäsenten enemmistö halusi itsenäisemmän SKP:n ja etäisyyttä NKP:hen. Se johti puheenjohtaja Aimo Aaltosen syrjäyttämiseen ja Aarne Saarisen valintaan hänen tilalleen.

Tšekkoslovakian miehityksessä SKP:n syrjäytetty vähemmistö näki tilaisuutensa tulleen. Nyt testattaisiin suomalaisten kommunistien lojaalisuus ”maailman ensimmäistä työväenvaltiota” ja sen johtavaa puoluetta NKP:tä kohtaan. Vastoin puolueen enemmistön kantaa vähemmistö julisti Tšekkoslovakian miehityksen oikeutetuksi. Seuraavan vuoden puoluekokouksessa SKP:n jakautuminen kahtia sinetöitiin lopullisesti seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi.

Mikä on tuon tarinan opetus? Se avautui yhä selvemmin tulevien vuosikymmenien aikana. Vuonna 1989 murtui Berliinin muuri ja alkoi Neuvostoliiton Itä-Euroopan imperiumin hajoaminen. Kaksi vuotta myöhemmin hajosi Neuvostoliitto. Sosialismia voidaan rakentaa vain demokratian oloissa; demokratia on sosialismin tärkein edellytys. Vai onko tämä sittenkään tarinan opetus?

On paljon ihmisiä, joiden mielestä tarinan opetus oli, että sosialismi oli alun perinkin pelkää utopiaa ja totta on vain kapitalismi. Demokratia? No joo, totta kai, mutta yhteiskunnan perusolemus on kapitalistinen talous. Ymmärtäkää hyvät ihmiset asioiden tärkeysjärjestys! Vai onko tämäkään tarinan opetus?

Minusta todellinen opetus on tuo pettymys, joka on saanut ihmiset hautaamaan sosialismin ihanteen. Meidän on noustava tuon pettymyksen yli; ja ymmärrettyämme, että sosialistista yhteiskuntaa voidaan rakentaa vain demokraattisessa yhteiskunnassa, on jatkettava hyvinvointivaltion kehittämistä ja sellaisen kansainvälisen järjestelmän kehittämistä, jossa jokainen kansakunta voi ponnistella oman hyvinvointivaltionsa rakentamiseksi. Täydellisemmäksi, paremmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja viisaammaksi jokaisen ihmisen elää. Se on sosialistinen agenda tänään.