Mitä normit ovat? Julkisessa keskustelussa normeilla ja normien purkamisella viitataan yleensä lainsäädäntöön. Normin käsite on kuitenkin sitä paljon laajempi. Normi liittyy olennaisesti normaalin käsitteeseen. Esimerkiksi sukupuolinormeilla tarkoitetaan sitä, mikä yleisesti ymmärretään normaaliksi naiseudeksi tai mieheydeksi. Heteronormatiivisuuden käsite puolestaan viittaa siihen, että yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme elää hyvin vahvana oletus, että kaikki ovat heteroja. Ja että parisuhde on ensisijaisesti heteroparisuhde.
Normeja ylläpidetään niin, että kaikki niistä poikkeava osoitetaan ääneen, ja normi on se, mitä ei tarvitse ääneen lausua eikä perustella. Kun joku puhuu puolisostaan, kuulija yleensä automaattisesti olettaa puolison olevan toista sukupuolta kuin puhuja itse.
Yhteiskunnassamme on vallalla parisuhdenormatiivisuus ja ydinperhenormatiivisuus. Normeista poikkeavat olemisen tavat saavat osakseen hämmästystä ja kummastusta tai jopa avointa paheksuntaa. Heteroydinperhettä ja lasten hankkimista täytyy harvemmin oikeuttaa muille. Lapsettomilta saatetaan kysyä tiettyyn ikään asti, koska sinä alat niitä lapsia hankkia. Yksinelävän oletetaan haikailevan loputtomasti parisuhteen ja perheen perään.
Samaan tapaan valkoisuus on normi. Ei minulta ole kukaan koskaan kysynyt, milloin ymmärsin olevani nainen tai hetero tai koska huomasin olevani valkoinen. Minun suomalaisuuttani ei ole tapana kyseenalaistaa, vaikka joku voi toki kysyä, mistä olen kotoisin. Oletus on kuitenkin, että paikka sijaitsee Suomen rajojen sisäpuolella. Ei minulta kukaan myöskään kysy, miten olen oppinut puhumaan suomea niin sujuvasti. Suomalaisuus on rakentunut niin umpivalkoiseksi, että kuvittelemme Elovena-tytön olevan edustava kuva suomalaisesta naisesta. Tosiasia kuitenkin on, että suurimmalla osalla meistä on maantienharmaat hiukset, eikä vaalea liehuva kuontalo.
Kehon koko on vahvasti normitettu. Normista poikkeavissa, liian suurissa tai liian pienissä, kehoissa elävät ihmiset saavat kuulla siitä jatkuvasti. Pienuutta kummastellaan ja suuruutta moititaan. Normiin mukautuva keho on sopiva, sitä ei tarvitse kommentoida. Ei sanota, oletpas sinä sopivan ja normaalin kokoinen ihminen.
Vaikka normit purkautuvatkin, eivät niiden mukaiset olemisen tavat katoa minnekään.
Normien valta paljastuu siinä vaiheessa, kun epänormatiiviset olemisen tavat alkavat saada enemmän huomiota. Viime aikoina on kannettu julkista huolta siitä että kehopositiivisuus on mennyt liian pitkälle. Että pitääkö sitä nyt joka tuutista tunkea viestiä, että jokaisen kokoisella keholla on oikeus olla olemassa ilman, että muut kehoa jatkuvasti kommentoivat. Kuitenkin kaikenkokoisia kehoja näkyy mediassa ja populaarikulttuurissa äärimmäisen vähän edelleen.
Normin mukaiset kehot ovat edelleen ne, joita tungetaan joka tuutista silmille aivan koko ajan. Samoin on heterouden laita: media ja populaarikulttuuri ovat täynnä heteroparisuhteita ja heteroita. Se, että representaatiot monimuotoistuvat ja muitakin kuin normeihin mahtuvia ihmisiä esitetään, ei ole johtamassa siihen, että kukaan olisi kieltämässä normin mukaista elämää.
Monista normeista poikkeamista pidetään valintana, mutta normin mukaista olemista ja elämistä ei pidetä valintana. Sen ajatellaan tapahtuvan ikään kuin luonnostaan. Ei meistä kuitenkaan kukaan ole ajopuu, joka ajelehtii virran mukana, vaan elämä koostuu aina valinnoista. Ne eivät välttämättä ole aina tietoisia valintoja. Joskus asioita tehdään, koska niin kuuluu tehdä.
Mari K. Niemen toimittamassa Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa -kirjassa kartoitetaan erilaisia kieltäytymisiä historiallisesti ja ajankohtaisina ilmiöinä. Kieltäytyminen liittyy juuri normeihin, sillä kieltäytyjä ei suostu käyttäytymään normin mukaisesti ja siksi joutuu usein selittelemään valintojaan ja vakaumustaan.
Normit eivät tietenkään ole muuttumattomia luonnonlakeja, ja siksi niitä onkin mahdollista purkaa. Kieltäytyjä saattaa haastaa normia tukevan henkilön ajattelemaan valintojaan ja panna miettimään, miksi tämä on valinnut normin mukaisen toimintatavan.
Ajatteleminen on usein raskasta. On helpompaa mennä valtavirran mukana ja torjua kieltäytyjän tuottama haaste. Otetaan esimerkki: Usein sekasyöjät alkavat puolustella lihan syöntiään, kun pöydässä istuu kasvissyöjä. Kasvissyöjän ei tarvitse tehdä numeroa omista ruokavalinnoistaan, vaan riittää, että hänen kasvissyöntinsä on muun seurueen tiedossa. He alkavat puolustella, vaikka kukaan ei ole sitä pyytänyt. Tulkitsen, että silloin on enemmän kyse itselle selittelystä, joka aiheutuu siitä epämukavuudesta, jonka normin näkyväksi tuleminen aiheuttaa.
Suomi on normiyhteiskunta siinä mielessä, että kaikkien oletetaan sopeutuvan samantyyppisiin muotteihin, ja kun joku ei sopeudu, toiset pitävät sitä hankalana jotenkin todella henkilökohtaisella tasolla. Se, että joku ei syö lihaa tai tee lapsia tai juo alkoholia, tuntuu haastavan omat valinnat. Jonkun ei-normatiivisuus tuottaa valtavaa identiteettipaniikkia muissa.
Norminpurkutalkoot pitäisi kohdistaa byrokratian vähentämisen sijaan ensisijaisesti kulttuuriseen vapautumiseen, niin että jokainen saisi elää elämäänsä ja tehdä omia valintojaan itselleen luontevimmalla tavalla. Että silti mahtuisi joukkoon ja että silti hyväksyttäisiin osaksi yhteisöä. Annettaisiin yhdessä mennä ja toisten olla.
Vaikka normit purkautuvatkin, eivät niiden mukaiset olemisen tavat katoa minnekään. Niistä tulee vain yksi olemisen tapa muiden joukossa, sen sijaan, että ne ovat vallalla oleva tapa.