Anniina Säilynoja

Tulevaisuutta luonnehtivat kansainvälisten ja kansallisten vaikutusyhteyksien lisääntymisestä ja vyyhtiytymisestä seuraavat yllätykset. On osattava reagoida, tuli mitä tuli. Suomen on varauduttava voimistuvaan ulkomailta suuntautuvaan muuttoliikkeeseen, jota kiihdyttävät poliittiset konfliktit ja ympäristönmuutoksen aiheuttama pakko.

Toisaalta on tarpeen muistaa, että taloudellinen menestyksemme ja hyvinvointivaltion turvaaminen edellyttävät tulevina vuosikymmeninä kasvavasti työperäistä maahanmuuttoa. Oma syntyvyytemme ei yksin riitä. Vahvuutenamme on maantiede, tila ei lopu kesken. Monimuotoinen maantieteemme on muutosjoustavuutemme eli resilienssin merkittävä voimavara. Paikallisyhteisöjen vastakkainasetteluille ei ole perusteita. Tarvitsemme vahvat kaupungit ja moniin yhteiskunnallisiin tarpeisiin vastaavan maaseudun.

Aluepolitiikka tarkoittaa yhteiskunnan alueelliseen organisoitumiseen vaikuttavia tietoisia päätöksiä ja toimintatapoja. Sen ideana on omaehtoisten kehitysedellytysten turvaaminen kansalaisille, yrityksille ja paikallisyhteisöille. Aluepolitiikka edistää oikeudenmukaisuutta ja koko yhteiskunnan menestystä.

Jostain syystä aluepolitiikasta on tullut ruma sana.

Jostakin syystä aluepolitiikasta on tullut ruma sana. Se halutaan leimata siltarumpupolitiikaksi. On juututtu kaupunki-maaseutu kiistelyyn. Torailuun hukkaantuu kohtuuttomasti henkisiä voimavaroja. Poteroitumisen sijaan tarvitaan yhteistä keskustelua ja käytännön toimia koko Suomen mahdollisuuksien aktivoimiseksi.

ILMOITUS

Tulevaisuutta eivät ole jähmeän keskitetyt rakenteet ja suuruuden logiikka, vaan omaan kohtaloonsa vaikuttavat vahvat paikallisyhteisöt ja ihmisten kokoinen toivon maantiede. Tämän asetelman vahvistamiseksi tarvitaan syvähenkistä aluepolitiikkaa.

Eriyttäminen on välttämätöntä. Kaupunkiseuduille on taattava omanlaiset ratkaisut. Kaupunkien läheinen asumismaaseutu, maatalouden luonnehtima ydinmaaseutu, ikääntyvien asuttama harvaan asuttu maaseutu sekä maaseudun paikalliskeskukset edellyttävät maantieteellisiin olosuhteisiin sovitettuja maankäytön suunnittelun ja rakentamisen periaatteita.

On oivallettava, että Suomen tulevaisuuden suuria kysymyksiä ei ratkaista pidäkkeettömällä sisäisellä ja kansainvälisellä muuttoliikkeellä suurimmille kaupunkiseuduille. Se aiheuttaisi kestämättömän tilanteen. Asuntojen hinnat ja vuokrat jatkaisivat kallistumistaan. Yksityishenkilöiden ja taloyhtiöiden velat lisääntyisivät. Asumistuki nielisi yhä enemmän. Nykyiset kaksi miljardia euroa vuodessa eivät riittäisi. Rakennettaisiin viikkopendelöijien konttikyliä. Suurimpien kaupunkien sisäiset sosiaaliset erot lisääntyisivät. Korkotason yllättävä ja tuntuva nousu aiheuttaisi katastrofin.

Eri puolille Suomea voidaan tietoisin toimin muodostaa kasvuvyöhykkeitä. Esimerkiksi tunnin juna Turun ja Helsingin välillä voi synnyttää 2020-luvulta alkaen Uudenmaan ja Varsinais-Suomen maaseutualueille tiiviiden yhdyskuntien nauhan, uuden vuosituhannen raittikylän. Kasvuvyöhykkeitä kannattaa muodostaa myös Itä- ja Keski-Suomeen sekä Länsirannikolle. Helsinki-Tampere-Seinäjoki-Vaasa on maantieteellisesti laajin kasvuvyöhyke.

Kasvuvyöhykkeet ovat syvähenkisen aluepolitiikan tärkeitä välineitä. Junaliikenteen tulevassa kilpailuttamisessa on tuettava vyöhykkeistä aluekehitystä, koska kasvuvyöhykkeiden luontevana runkona ovat ratayhteydet. Tarvitaan vanhojen ratayhteyksien kunnostamista. Tarvitaan myös uusia ratayhteyksiä. Maankäytön suunnittelussa on ylitettävä maakuntarajat. Suunnitteilla olevassa uudessa maankäyttö- ja rakennuslaissa on määriteltävä kasvuvyöhykekaavoituksen periaatteet.

Kansalaisten näkökulma maankäytön suunnitteluun, asuntorakentamiseen ja palvelujen järjestämiseen on otettava nykyistä paremmin huomioon. Perinteinen edustuksellinen demokratia ei riitä, vaan sitä täydentämään tarvitaan suoran kansalaisvaikuttamisen tapoja, laajennettua demokratiaa. Puhutaan deliberatiivisesta eli puntaroivasta demokratiasta. Oman asuinalueen suunnitteluun osallistuminen ja aito vaikuttaminen ovat tärkeä osa uutta demokratiaa.

Uuden demokratian vakavasti ottavassa kansalaiskunnassa päätetään, missä asioissa kansalaisraateja sekä muita kuntalaisten ja asiantuntijoiden yhteistyöfoorumeita kannattaa käyttää. Kansalaislähtöiset pohdinnat voivat liittyä kunnanosiin, mutta yhtä hyvin voidaan käsitellä yleisempiä asioita, esimerkiksi kaavoituksen periaatteita koko kunnassa. On tärkeää päättää tavoista, joilla kansalaisfoorumien esitykset otetaan velvoittavaksi osaksi päätöksenteon valmistelua. Tämä pätee myös tulevassa maakuntahallinnossa.

Takertuminen kunnan perinteiseen hallintomalliin maakuntien perustamisen jälkeen johtaa kehitysavausten kaventumiseen, kansalaisten lisääntyvään vieraantumiseen paikallisesta päätöksenteosta sekä äänestysinnon hiipumiseen kriittisen vähäiseksi. Jokaisessa kunnassa onkin laadittava oma kansalaiskunnan perussopimus. Sen keskeinen periaate on, että uusi kunta on asukkaidensa muodostama yhteisö, jossa edustuksellinen demokratia ja todelliseen vaikuttamiseen perustuva suora demokratia täydentävät ja vahvistavat toisiaan.

Kirjoittaja on aluetieteen emeritusprofessori Vaasan yliopistosta.