Yleinen sosiaalista mediaa käsittelevä kolumnityyppi on se, jossa kolumnisti kirjoittaa kuinka sosiaalinen media on oikeasti epäsosiaalinen media. Somessa kaikki vaan esittävät itsestään pintaa ja tuottavat kiiltokuvamaista todellisuutta, jossa kaikki on hyvää, onnellista ja kaunista.

Tämä ei ole sellainen kolumni. En kiistä, etteikö monien kokemus somesta voisi olla juuri edellä kuvatun kaltainen. Mutta omasta kokemuksesta ei kannata vetää yleismaailmallisia johtopäätöksiä mistään ilmiöstä. Jos toivoisi somen olevan toisenlainen kuin mitä se on, kannattaa miettiä miten sitä voisi muuttaa, eikä kirjoittaa kolumnia siitä, että se on vääränlainen.

Omalla toiminnalla voi saada aikaan yllättävän paljon, kun itse on avoin ja haavoittuvainen eli kertoo myös huonoista ja vaikeista asioista. Se saattaa avata tilaa myös muille tehdä samoin. Minun somessani on keskusteltu todella avoimesti muun muassa mielenterveysongelmista, syvästä surusta, kateudesta ja aikaansaamattomuudesta. Lempeästi toista tukien, meemikuvia ja giffejä säästelemättä.

Kenenkään ei tietenkään ole pakko tehdä yhtään mitään tai olla yhtään minkäänlainen somessa. Ymmärrän toki normatiivisuuden paineen. Jos koko oma some tulvii kuvia ns. terveellisistä aamiaispuuroista, voi olla vaikea sanoa, että tänään meni aamupalaksi vehnäpulla tai pelkkää mustaa kahvia.

Itse yritän jakaa niin hyvän kuin huononkin somessa. Juuri siksi, että ihmisyyden monimuotoisuus tulisi esiin. Jos oman somen uutisvirrat ovat täynnä pelkkää poseerausta, voi ehkä miettiä, mitä se kertoo omasta tuttavapiiristä. Toisaalta on sekin ihan ok, jos joku haluaa kuratoida omasta itsestään ja elämästään siloisen kuvan. Siitäkin voi saada nautintoa. Oikeaa ja väärää tapaa ei ole.

ILMOITUS

Toinen yleinen somen ongelmiin puuttuva juttutyyppi on sellainen, jossa kerrotaan millaista sisältöä someen olisi suotavaa tuottaa, ja mitkä ovat kaikista ärsyttävimpiä postaustyyppejä. Jokseenkin outo lähtökohta ajattelulle. Ei meistä kukaan ole sisällöntarjoaja toisille vaan jokainen käyttää somea haluamallaan tavalla.

Jos minua ärsyttää jonkun kaverini jatkuvat postaukset vauvan kakan väristä, osaan muutamalla klikkauksella piilottaa hänen postauksensa. Itsehän olen tosin niin utelias ihminen, että juuri toisten erilaiset arjen kokemukset kiinnostavat. Liian vähän nykyään näkee postauksia kakka-aiheesta.

On jokaisen omalla vastuulla hallinnoida omia uutisvirtojaan ja seurata niitä ystäviä, ihmisiä ja sivustoja, jotka itseä kiinnostavat. Jos haluaa rakentaa itselleen samanmielisten kuplan someen, sekin on sallittua. Tuolla ulkona törmää ihan riittävästi anti-feministiseen ja rasistiseen todellisuuteen, sitä ei ole somessa pakko katsella, jos ei halua.

Some ei ole mikään jostakin todellisesta elämästä irrallinen saareke, vaan olennainen osa nykytodellisuutta. Vihapostin kohteille sanotaan usein, että aina voi poistua somesta ja internetistä, jos ei kestä. Monelle meistä some ja netti ovat myös olennaisia työvälineitä, joista ei niin vaan poistutakaan. Siksi somen rajaaminen on oiva työkalu, blokkaaminen ja piilottaminen rohkeasti käyttöön vaan. Samoin omien postausten näkyvyyttä voi vaihdella, joku aihe näkyviin rajatulle yleisöllä, toinen koko maailmalle.

Omassa työssäni some on ollut ehdoton edellytys. En ehkä koskaan olisi saanut väitöskirjaa valmiiksi, jos en olisi voinut somen kautta olla yhteydessä tärkeimpiin kollegoihin, mentoreihin ja tutkijayhteisöön. Suurinta osaa feministitutkijakollegoistani tapaan harvoin, kerran vuodessa jos sitäkään, mutta kommunikoin heidän kanssaan lähes päivittäin.

Somessa voi tutustua ihmisiin ihan kunnolla, vaikka jotkut toista väittävät.

Kahvikuppien, aamiaisten ja ”akateemisten kissojen” kuvaaminen ja kuvien jakaminen somessa on ollut pieni, mutta tehokas tapa rakentaa ja ylläpitää yhteisöä. Jonkun olennaisen lähteen ollessa hukassa apua saa yleensä noin minuutissa. Lisäksi on ollut helpottavaa huomata, että minua huomattavasti fiksummat ihmisetkin kärsivät kirjoitus-angsteista. Ilman somea eläisin vakaassa luulossa, että muille kirjoittaminen on helppoa kuin heinänteko.

On myös niin, että joillekin some ja ruutuihin tuijottelu on olennainen kommunikoinnin edellytys, se on yhteys maailmaan. Esimerkiksi puhevammaiselle nykyteknologia mahdollistaa ennennäkemättömän mahdollisuuden kommunikoida. Myös niille, joiden syystä tai toisesta on mahdotonta tai todella vaikeaa tavata ihmisiä livenä, voi some olla todellinen henkireikä.

Somessa voi tutustua ihmisiin ihan kunnolla, vaikka jotkut toista väittävät. Monesta tuttavasta on tullut läheisempiä somen takia. Moni syvällinen ja hedelmällinen keskustelu olisi ilman somea jäänyt käymättä, kun etäisyyden tai muiden syiden takia ei joidenkin kanssa juuri koskaan tavata.

Toki some myös etäännyttää, kun aiemmin läheisistä ihmisistä paljastuu sietämättömiä puolia, kuten vaikkapa Trumpin äänestäminen ja kritiikitön propagandan edelleen jakaminen.

Olen oppinut somessa valtavan paljon muilta ihmisiltä. Parhaat keskustelut yleensä syntyvät yhdistelmästä aitoa ihmettelyä, uteliaisuutta ja epävarmuutta. Lukkoon lyödyt näkemykset yleensä saavat vastaansa vaan toisia samanlaisia.

On loputtoman mielenkiintoista, kuinka eri tavoin ihmiset havainnoivat maailmaa ja millaisia erilaisia haasteita maailma eri ihmisten eteen heittää. Sitä on usein vaikea muistaa tai ymmärtää, koska taipumus vetää yleismaailmallisia johtopäätöksiä omasta kokemuksesta on vahva.

Kiitos kaikille minun parhaille somehahmoilleni, jotka tarjoatte jatkuvia muistutuksia siitä, miten vajavainen on yksilönäkökulmani maailmaan.