Kati Peltolan Kohtuus kaikessa – Kestävän talouden Suomi on kirja hyvinvointivaltiosta markkinalähtöisen politiikan pakkopaidassa. Markkinaehtoinen politiikka ei ole kestävän talouden ja sitä tukevien sosiaalisten innovaatioiden tae. Osittain jopa päinvastoin. Ja mitä bruttokansantuotteen kasvuun tulee, niin parempiakin hyvinvoinnin ja kestävän kasvun mittareita on olemassa. On ollut jo kauan.
Peltolan ote on varsin henkilökohtainen: tätä kaikkea olen ihmisenä, kansanedustajana, kaupunginvaltuutettuna ja sosiaalitoimen apulaiskaupunginjohtajana miettinyt. Pitääkö ihmisen todellakin alistaa luonto omaksi hyödykseen, onko ihminen todellakin oman onnensa seppä, mikä merkitys hyvinvoinnissa on yhteisöllisyydellä ja miten ihmisiä osallistetaan vastuunkantoon?
Kirja alkaa Raamatun luomiskertomuksesta ja päättyy ajankohtaisiin, tarvittavia sosiaalisia innovaatioita koskeviin pohdintoihin. Siinä välissä ihminen ottaa paikkansa luomakunnan kruununa, törmää hyödyn maksimoinnin ja poliittisen vastuun minimoinnin ristiriitaan ja sen poliittisiin heijastumiin, kuten oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen ajattelutapaan taloudenpitoa koskevassa päätöksenteossa.
Koulutuksessa on nähtävä yli koko koulutuspolun, neuvolasta työmarkkinoille.
Verotuksen pohdinta
parasta antia
Tällaisena me pitkän linjan vasemmistolaiset maailman usein näemme – niin kai minäkin näen. Ongelmallista tässä katsannossa on se, että hälytyskellot soivat vasta nyt, lähes sukupolvi sen jälkeen, kun kirjoittajan kritisoimalle rakenneuudistusten tielle lähdettiin, osana sosialidemokratian kolmatta tietä. Ja kyllä se tie edelleen näyttäisi olevan vasemmiston valtavirtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hallitusohjelmasta aletaan vääntää.
Vasemmiston oman itseymmärryksen heikentymisestä Peltola ei vieläkään isosti kirjoita, ei ainakaan suoraan. Toki kysymys vasemmiston ja ay-liikkeen monista, usein hyvin ristiriitaisista rooleista nousee kirjassa aika ajoin esille. Yksi esimerkki siitä on työeläkeyhtiöiden pääosin ulkomaille suuntautuvat sijoitukset. Niitä ei ole kyseenalaistettu, vaikka niiden negatiiviset vaikutukset suomalaiselle työllisyydelle tunnustetaankin jo varsin laajalti.
Kirjan parasta antia ovat esitykset ihmisten välisen yhteishyvän ja -ymmärryksen lisäämiseksi. Kati Peltola ehdottaa progressiivista, tulojen mukaan kiristyvää verotusta kaikille tulolajeille. Erilaisten sosiaalietuuksien tilkkutäkin tilalle hän esittää perustuloa ja sitä täydentävää syyperusteista tukea, joka katettaisiin kaikista tuloista maksettavalla sosiaalivakuutusmaksulla.
Tapetille nousee myös asumisen hinta ja sitä ylläpitäviin tekijöihin puuttuminen, rakennusfirmojen korruptiivisen valta-aseman murtaminen.
Ei siis mitä tahansa vaalitäkyjä, vaan esityksiä, joiden tarkoituksena on uusia hyvinvointivaltiomme perusteet.
Kunta ei
pärjää yksin
Koulutuksessa on nähtävä yli koko koulutuspolun, neuvolasta työmarkkinoille. Peltola vahvistaisi varhaiskasvatuksen roolia koulupolun alkupäässä muun muassa siksi, että lapsena ja nuorena laiminlyöty koulutus ei ole korvattavissa koulutuksella aikuisiässä. Ja murrosiässä muotoutuva käsitys minusta suhteessa muihin on perustavaa laatua oleva kokemus, jota ei voi uusia.
Keinoiksi Kati Peltola esittää kaikkia varhaiskasvatuksen muotoja tukevaa perhetaloa ja peruskoulun luokat 4–9 korvaavaa keskikoulua.
Vastuu näissä asioissa on nyt aivan liikaa kunnilla. Ilman valtion toimia ne eivät voi selviytyä kaikista varhaiskasvatuksen ja sitä seuraavan koulutuksen uudelleen organisointiin liittyvistä haasteista.
Sama pätee kohtuuhintaiseen asumiseen. Siihen tarvitaan maakuntatason ratkaisuja, osana valmisteltavaa sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistusta, sotea. Lopussa lukijan mieleen nousee kysymys, miksi nämä haasteet eivät ole saaneet näkyvää sijaa päivänpoliittisessa keskustelussa.
Peltolan viesti on selvä: markkinat eivät tuota sosiaalisia innovaatioita. Se on jatkossakin ihmisten ja poliitikkojen tehtävä.
Kati Peltola: Kohtuus kaikessa – Kestävän talouden Suomi. Into 2018. 220 sivua.