Kun Recep Tayyip Erdoğan voitti Turkin presidentinvaalit kesäkuussa, maan pääministeri Viktor Orbán kuului ensimmäisten onnittelijoiden joukkoon. Ei ihme, koska heidän politiikkansa on samansuuntaista. Molemmat ovat tehokkaita poliittisia johtajia, jotka osaavat lukea kansalaistensa mielialoja, muokata ja käyttää niitä hyväkseen.
Heidän toimintamallinsa tuottavat yhä enemmän ongelmia paitsi oman maan oppositiolle, myös EU:n johdolle. Unkarihan on EU:n jäsen, vaikka se ei nykymenolla pääsisikään jäseneksi, ja Turkki vaatii edelleen jäsenyysneuvottelujen jatkamista, vaikka maan johto ei sietäisikään EU:n demokratiavaatimuksia.
Jos Unkari hakisi nyt, se ei pääsisi EU:n jäseneksi.
Turkin vaalien suurin yllätys oli kansallismielisten eteneminen. Erdoğanin AKP-puolueen liittolainen, äärioikeistolainen MHP, säilytti asemansa, vaikka sen puheenjohtajan tärkein aloite vaalikampanjassa oli vaatimus kahden vangitun gangsterijohtajan vapauttamisesta ennen vaaleja, koska he ovat niin kansallismielisiä.
Mutta tämän lisäksi MHP:sta lohjennut ryhmä sai saman verran paikkoja parlamentissa, jossa siis nyt on äärikansallisia tuplasti enemmän kuin aikaisemmin. Kansallismielisyys tarkoittaa Turkissa lähinnä sitä, että kurdeille ei myönnetä mitään oikeuksia.
Vasemmisto- ja kurdipuolue HDP menetti odotetusti asemiaan kaakkois-Turkissa, jossa Erdoğanin käskystä pyrittiin kaikin mahdollisin keinoin painamaan puolueen äänimäärää alas. Sen sijaan HDP sai yllättävän paljon ääniä länsi-Turkin kaupungeista, ei ilmeisesti niinkään kurdien, vaan vasemmiston ääniä.
Unkarissakin äärimmäinen kansallismielisyys on politiikan määrääviä tekijöitä. Siellä vihollinen ei kuitenkaan löydy maan sisältä, vaan sen ulkopuolelta, varsin epämääräisessä muodossa.
Unkarilaiset kokevat joutuneensa germaanien ja slaavien väliin puristukseen. Itävalta-Unkarin osana tilanne oli kohtuullinen, mutta kapina Wieniä vastaan 1848 epäonnistui. Ensimmäisessä maailmansodassa valittiin väärä puoli ja sen seurauksena menetettiin Trianonin rauhassa vuonna 1920 unkarilaisten asuttamia alueita Romanian Transilvaniassa, Serbian Voivodinassa sekä länsi-Ukrainassa. Eino Nyyssönen kertoo tämän surullisen tarinan kirjassaan Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus.
Kansallismielisyys ilmenee siksi Unkarissa pyrkimyksenä saattaa ulkounkarilaiset emovaltion yhteyteen. Viktor Orbánin hallituskaudella heille on annettu äänioikeus parlamenttivaaleissa, joissa he kiitollisina äänestävät melkein sataprosenttisesti Orbánin Fidesz-puoluetta.
Ennen kaikkea Orbánin politiikan kärki suuntautuu pakolaisia vastaan. Tämä politiikka on erittäin tarttuvaa lajia. Useimmat maat itäisessä Keski-Euroopassa ja länsi-Balkanilla ovat omaksuneet samanlaisia linjauksia ja Der Spiegel -lehti otsikoi äsken raporttinsa pakolaispolitiikasta: Eurooppa orbanisoituu. Sen vuoksi Unkarin politiikkaa on seurattava huolella.
Kansallismielisyyttä ja kristillisyyttä Orbán on käyttänyt luomaan pelkoa muslimien valloituksesta. Tämä saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta Unkarihan eli 1500-luvulla osmanien alaisuudessa. Ilmeisesti näin vanhoihin pelkoihin voi vielä rakentaa huomispäivän politiikkaa. Tämän kevään vaaleissa Fidesz ei puhunut ollenkaan politiikasta tai taloudesta, vaan yksinomaan pakolaisista, Brysselistä ja muslimien uhkaavasta ylivallasta Unkarissa.
Radiohaastattelussa ennen vaaleja Orbán sanoi: ”Uskon, että nuorten länsieurooppalaisten ihmisten on valmistauduttava elämään, jossa heidän on nähtävä omin silmin kristityn Euroopan häviäminen ja valmistauduttava siihen, että heistä on tulossa vähemmistö omissa yhteisöissään. Tämä vaara uhkaa meitä kaikkia. Kyse on nyt siitä, kuinka Euroopan eri kansat reagoivat tähän uhkaan.”
Uskookohan Orbán itse tähän sanomaan? Tuskinpa. Hänhän itse on kehittänyt tämän ajatuksen.
Ruotsalainen lehtimies Joakim Medin (saattaa olla joillekin tuttu Rojava-raporteistaan) on juuri julkaissut kirjan Orbánistan, jossa hän kertoo Unkarin kehityksestä viime vuosina. Hänen kuvauksensa on valaiseva ja pelottava.
Medin on löytänyt suuren joukon yhteiskuntatieteilijöitä ja aktivisteja, joita hän jututtaa. Mutta hän on myös löytänyt Fideszin ensimmäisen puoluejohtajan Gabor Fodorin, joka vakuuttaa, että Orbán noina vuosina, noin 1990, oli liberaali eikä suinkaan puhunut kristinuskosta tai kansallisuudesta. Sen sijaan Orbán tiesi, miten ihmisiin voi vaikuttaa. Hänessä näkyi tahto päästä valtaan, hän halusi kaikissa keskusteluissa viimeisen sanan.
Fodor ja Orbán riitelivät puolueensa strategiasta, Fodor halusi yhteistyötä toisen liberaalipuolueen kanssa, mutta Orbán vastusti tätä: ”Se on meidän päävihollisemme. Tämä on nyrkkeilyottelu, ja jonkun täytyy voittaa, jonkun hävitä.”
Kohta tämän jälkeen avautui politiikassa tila oikealla ja Orbán siirtyi sinne. Hän teki Fideszistä populistisen ja kansallismielisen puolueen.