Hannu Lukkarinen

Populismilla on monet kasvot. Tuore tutkimus osoittaa populistisen liikkeiden ja ajattelun moninaisuuden.

Populismi elää ja voi hyvin maailmanlaajuisesti Euroopassa. Ruotsidemokraatit, perussuomalaiset sekä esimerkiksi Ranskassa Jean-Marie Le Penin johtama Kansallisen Rintama ovat menestyneet kansallisissa vaaleissa historiallisesti poikkeuksellisen hyvin viime vuosina.

Myös Iso-Britannian eroa EU:sta sekä Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltojen presidentiksi on selitetty populismilla.

Populismissa puhutaan paljon, mutta mitä se oikeastaan on?

Jan-Werner Müllerin vuonna 2016 julkaistun menestysteoksen What is populism mukaan eri maissa esiintyvät populistiset liikkeet toimivat pitkälti samojen periaatteiden mukaisesti.

Näitä ovat muun muassa moniarvoisuuden vastustaminen, viha eliittiä kohtaan sekä pyrkimys puhua “koko kansan” äänellä. Lähes kaikilla populistisilla liikkeillä on myös karismaattinen – usein miespuolinen – johtaja, jonka ajatellaan välittävän kansan tahtoa korruptoituneita byrokraatteja paremmin.

ILMOITUS

Edellisen kaltaisia huomioita on vaikea kieltää. Mutta onko populismi lopulta näin yksiselitteistä?

Juuri julkaistun Populism on the loose -kirjan toimittajakuntaan ja kirjoittajiin kuuluvan Tuija Saresman mukaan ei. Populismi on hänen mukaansa paitsi valtavirtaistunut, mutta myös muuttunut moniulotteisemmaksi.

– Populismi logiikkana perustuu vastakkainasetteluille, mutta se ei välttämättä ole hyvä tai paha, vaan määrittyy eri tavoin kytkeytyessään erilaisiin ideologioihin. Keskeistä on, että populistinen puhe mobilisoi ihmisiä toimintaan. Väitämme kirjassa, että populismi valtavirtaistuu ja leviää yhä uusille elämän-alueille, Saresma tarkentaa.

Marleena Mustola

Äärioikeistolla ja populismilla eroa

Teoksessa populismia lähestytään liukuvana ja yksiselitteistä määritelmää pakenevana käsitteenä.

Se ymmärretään esimerkiksi ajasta, paikasta ja sukupuolesta riippuvaisena ilmiönä.

– Lähdemme kirjassa siitä ajatuksesta, että populismi ei ole pelkästään kapeasti ajateltuna tiettyyn, esimerkiksi äärioikeistolaiseen ideologiaan kiinnittyvä poliittinen liike, vaan merkityksenannon ja toiminnan logiikka, joka kuuluu olennaisesti poliittiseen toimintaan ja demokra-tiaan, Saresma kertoo.

Kirjassa tehdään myös ero äärioikeistolaisten ja populististen liikkeiden välillä.

– Populismin ja äärioikeiston välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä. Populismia on sekä poliittisen kartan vasemmalla että oikealla laidalla. Tällä hetkellä ääriajattelusta voimaa saava oikeistopopulismi näyttää kuitenkin olevan vahvoilla, Saresma huomauttaa.

Kirjoittajiin kuuluvan tutkija Björn Fryklundin mukaan äärioikeistolaiset liikkeet lisäävät usein kannatustaan, kun valtiolla menee taloudellisesti heikosti. Kun taas populistiset liikkeet ovat suosiossa taloudellisten suhdanteiden ollessa korkealla.

Kirjan viesti on, ettei ole olemassa yhtä populismia.

Populismi ja sukupuoli

Populismia ja sukupuolta käsittelevä keskustelu on pitkälti kiinnittynyt kysymykseen esimerkiksi äänestäjäkuntien sukupuolirakenteista, tai siihen, että populistiset liikkeet näyttävät viehättävän ennen kaikkea miehiä.

Saresman mukaan hedelmällisempää olisi kuitenkin tarkastella sitä, kuinka sukupuolta “tehdään” populistisessa puheessa ja politiikassa.

Sukupuolipopulismi perustuu yksinkertaistaville väitteille kahden sukupuolen ”luonnollisista” eroista.

– Konservatiivisiin arvoihin kiinnittyvässä oikeistopopulismissa korostetaan perinteistä sukupuolijärjestystä ja naisten ja miesten jäykkiä rooleja. Kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten abortinvastaisuus ja naisten itsemääräämisoikeuden kyseenalaistaminen yhdistää monia oikeistopopulistisia puolueita, Saresma täsmentää.

Timo Soini toimii Saresman mukaan hyvänä esimerkkinä tällaisesta.

Soini on julkisesti vastustanut esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittoa sekä pyrkinyt lanseeraamaan ”kotiäitivihan” käsitettä. Vaikka perussuomalaisten piirissä on annettu jalansijaa myös naispolitiikoille, kuten Laura Huhtasaarella, on tämä Saresman mukaan hyvin rajallista eikä sinänsä uhkaa miehistä politiikan kenttää.

Saresma on pyrkinyt kehittämään sukupuolipopulis-min käsitettä, jolla hän pyrkii korostamaan, että sukupuoli ja sen tietynlaisena esittäminen on keino tehdä politiikkaa.

– Sukupuolipopulismi perustuu yksinkertaistaville väitteille kahden sukupuolen ”luonnollisista” eroista ja ”naisten” ja ”miesten” kategorioiden sisäisten erojen peittämiselle. Sen päämäärä on säilyttää tai palauttaa traditionalistinen ihanneyhteiskunta, jossa valkoinen heteromies oli perheen kyseenalaistamaton pää.

Esimerkiksi Trumpin vaalivoittoa voidaan Saresman ymmärtää tämän ilmiön kautta.

– Hänen seksistisyytensä ja naisvastaisuutensa näkyy twiiteissä, haastatteluissa ja käyttäytymisessä. En pitäisi mahdottomana, että yksi syy hänen voittoonsa presidentinvaaleissa oli juuri se, että hän asettui niin voimakkaasti itsenäisiä naisia vastaan ja pyrki osoittamaan näille näiden paikan kehuskelemalla pystyvänsä kourimaan ketä vain, Saresma huomauttaa.

Pohjoismainen populismi

Siitä huolimatta, että pohjoismaat jakavat yhteiskunnallisesti pitkälti samankaltaiset piirteet, ovat populistiset liikkeet kehittyneet niissä hyvin eri tavoin.

Fryklund vertailee Populism on the loose –kirjan ensimmäisessä artikkelissa näitä eroja vuosien 1970–2015 välillä. Hänen mukaansa populististen liikkeiden kehitys on pohjoismaissa ollut hyvin vaihteleva ja monimuotoinen prosessi.

Yleisesti hänen mukaansa 1970-luvulla populistiset liikkeet keskittyivät pitkälti verotuksellisiin kysymyksiin, mutta 2000-luvulla esille ovat nousseet erityisesti maahanmuuttoon ja nationalismiin kytkeytyvät teemat.

”Populismia on sekä poliittisen kartan vasemmalla että oikealla laidalla.”

– Suomalaisesta populismista puhuttaessa viitataan usein perussuomalaisiin. On kuitenkin huomattava, että perussuomalaisten populismin juuret ovat vahvasti vennamolaisuudessa ja SMP:ssä. Vasta viime vuosina, Perussuomalaisten Nuorten ja Jussi Halla-ahon netissä aikaansaaman liikehdinnän ansiosta, puolueen agendalle on yhä voimakkaammin nostettu maahanmuuttovastaisuus, joka yleensä on oikeistopopulististen puolueiden käyttövoima, Saresma tarkentaa.

Ruotsidemokraatit muodostavat mielenkiintoisen vertailukohdan tarkasteltaessa populismin kehittymistä pohjoismaissa. Vielä vuoden 2006 vaaleissa Ruotsidemokraatit saivat ainoastaan 2,6 prosenttia äänistä, mutta jo seuraavissa vuoden 2014 vaaleissa kannatus nousi 12,9 prosenttiin.

Ruotsissa populistisille liikkeille onkin huomattavasti lyhyempi historia. Asia selittyy Fryklundin kahdella tekijällä.

Ruotsin taloustilanne on viime vuosiin saakka ensinnäkin ollut poikkeuksellisen hyvä. Toisekseen Ruotsin poliittista ilmapiiriä on määrittynyt sosiaalidemokratiaan perustuva konsensus – perustavanlaatuisia poliittisia erontekoja ei Ruotsissa ole syntynyt.

Populististen liikkeiden suhde pohjoismaiseen hyvinvointivaltioajatteluun on jännitteinen. Esimerkiksi Veikko Vennamon johtama SMP oli pyrkimyksissään hyvin myönteinen hyvinvointivaltion rakennuksen päämäärien kanssa. Puolue oli Saresman mukaan niin sanotusti “pienen ihmisen” asialla.

Laajemmat yhteiskunnalliset murrokset ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta. Uusliberalisoituminen ja valtion roolin heikentyminen ovat tuottaneet käsityksen hyvinvoinnin rajallisuudesta.

– Populismin vaikutus tässä kehityskulussa tulee näkyväksi niin kutsutussa hyvinvointisovinismissa, jossa kansankodin rajat pyritään sulkemaan ja hyvinvointi halutaan rajata kattamaan vain oikeanlaisiksi ymmärretyt kansalaiset, Saresma toteaa.

Etenkin maahanmuuttokriittisessä oikeistopopulismissa sosiaalietuudet pyritään rajaamaan vain syntyperäisten kansalaisten keskuuteen. Maahan muualta muuttaneet koetaan tämän logiikan puitteissa uhkana suhteessa hyvinvoinnin oletettuun rajallisuuteen.

Näiden seikkojen voidaankin – historiallisista eroista huolimatta – nähdä yhdistävän populististen liikkeiden toimintaa Suomessa ja Ruotsissa.

Miksi populismi toimii?

Vaikka populismista on tullut entistä ajankohtaisempi ja monipuolistunut ilmiö, on sen taustalla pidempi historia. Populismin historiaa voidaan Saresman mukaan jäljittää 1800-luvun Yhdysvaltoihin, tai aina demokratian syntysijoille Antiikin Kreikkaan.

Kulloinkin populismin suosiolle on ollut omat syynsä. Miksi populismi kuitenkin näyttää toimivan maailmanlaajuisesti juuri nyt?

Saresman mukaan kyse on ennen kaikkea siitä, että ihmiset ovat pettyneet perinteiseen politiikkaan.

– Populistien yksinkertaistavat lausunnot, tyhjät iskulauseet ja vastakkainasetteluille ja uhkien maalailulle perustuva puhe saavat kaikupohjaa globalisoituvassa ja erilaisten kriisien kanssa kamppailevassa maailmassa, Saresma painottaa.

Tuttujen rakenteiden, kuten kansallisvaltion ja palkkatyön, hiljattainen heikkeneminen ovat luoneet otollista pohjaa populististen liikkeiden synnylle.

– Itsestään selvänä pitämäänsä valtaa menettävät ja siten petetyiksi itsensä tuntevat ihmiset tarttuvat mihin tahansa perättömiinkin lupauksiin, Tuija Saresma alleviivaa.