Selvitys suomalaisista punaupseereista kertoo upseerikoulutuksesta, jonka saaneet neuvostomaa melkein kaikki hylkäsi.

Eräs Suomen ja Neuvostoliiton yhteisen sotahistorian mielenkiintoisimmista spekuloinneista liittyy talvisotaan. Mihin puna-armeija olisi kyennyt, jos siihen olisi kuulunut myös se suomalaisten upseerien joukko, joka oli 1930-luvulla erotettu, tuomittu ja muuten siirretty syrjään?

Perusteellisen katsauksen suomalaisista punaupseereista julkaissut VTT Markku Salomaa viittaa tähän spekulointiin, vaikka ei sitä muutoin harrasta. Lukijaa kuitenkin kiinnostavat ”jos-kysymykset” esitettyjen lukujen valossa. Suomalaisia koulutettiin Neuvostoliitossa upseereiksi 1 400. Jos edes puolet heistä olisi ollut armeijassa, se olisi varmasti kyennyt talviseen sotaan paremmin kuin osaksi Neuvostoliiton eteläosista Suomen rintamalle tuodut.

Punaupseerien nousu ja tuho -teos taustoittaa tilanteen, jossa suomalaisia alettiin kouluttaa vuoden 1918 lopulla. Tätä jatkui kymmenisen vuotta. Osa koulutetuista oli SKP:n tehtävissä, osa pettyi uuteen kotimaahansa ja palasi Suomeen. Ensimmäisiä erotettiin armeijan palveluksesta 1930-luvun alussa. Monet upseerit olivat työnjohtotehtävissä muun muassa teollisuudessa, kunnes pääosa heistä tuomittiin ja teloitettiin vuosina 1937–38.

Upseereilla oli hetkellistä merkitystä SKP:n maanalaiselle toiminnalle Suomessa.

Venäjän vallankumouksen jälkeen syntynyt puna-armeija perustui aluksi lähinnä alueellisiin ja kansallisiin joukko-osastoihin. Siihen kuvioon suomalaisten oma koulutus ja myös oma armeijayksikkö sopi oikein hyvin.

Bolševikkien linja muuttui tässä niin kuin monessa muussakin hallinnollisessa asiassa vuosikymmenessä. Kaikenlaisesta erillisyydestä ja erilaisuudesta tuli kauhistus. Samalla kun Neuvosto-Karjalassa alkoi suomalaisten ja karjalaisten syrjintä, alkoivat myös erottamiset ja vangitsemiset puna-armeijan suomalaisessa prikaatissa.

ILMOITUS

Epäluottamus iski
kahdelta suunnalta

Keskittyessään punaupseereihin, joita koulutettiin lähes yhtä paljon kuin samaan aikaan upseereita Suomessa, Salomaa jättää laajemmin taustoittamatta sen, miksi talvisodan kansanarmeijasta tuli sellainen marionetti kuin tuli. Siihenhän ei riittänyt suomalaisia edes rivimiehiksi. Inkeriläisnuorukaisia oli karkotettu jo 1930-luvun alusta alkaen, ja vastoin neuvostopropagandaa sekä Suomesta että Amerikasta tulleita suomalaisia pidettiin yleensä epäluotettavina yhteiskunnallisiin tehtäviin.

Puna-armeijan toisen maailmansodan tappiotiedoista voi päätellä, että suhteellisesti eniten palveluksessa oli sota-aikana Atlantin takaa tulleita. Suuri osa muista nuorista suomalaismiehistä oli tuomittu kuolemaan tai vankeuteen, ja jäljelle jääneistä osa määrättiin sota-aikana Tšeljabinskiin NKVD:n pakkotyöleirille.

Teoksessa käydään läpi muutamien upseerien elämänvaiheita esimerkkeinä siitä, miten näille joko Suomen punakaartista tai sen jälkeen muuta tietä koulutukseen tulleille kävi. Nimiluetteloa ei ole tarkoitettu matrikkeliksi, eikä sellaisen tekemiseen olekaan edellytyksiä. Luettelossa olevat muutamat virheet viestivät, että kaikista ei ole käytettävissä henkilötietoja.

Upseereja alettiin tuomita jo 1930-luvun alussa, ja monien heistä sekä myös monien ns. suuren vihan aikana tuomittujen tiedot eivät ole julkisia. Monilta ei myöskään jäänyt Neuvostoliittoon lähisukulaisia, jotka olisivat voineet pyytää tuomitun rehabilitointia tai ylipäätään tietoa kadonneen kohtalosta.

Tunnettuja ja urallaan pitkälle päässeitä punaupseereja olivat esimerkiksi myös Espanjan sisällissotaan osallistunut Akseli Anttila, navigoinnin ja radioviestinnän kehittäjä Axel Berg sekä kenraalieverstinä eläköitynyt Vladimir Gröndahl. Tunnettu veljessarja tässä joukossa oli Juho, Sulo, Toivo ja Urho Antikainen. Mukana olivat myös veljekset Toivo, Juho, Artturi ja Olavi Vähä.

Upseerina Karjalan hallintotehtäviin kohonnut Johannes Heikkonen menetti kaksi veljeään Stalinin ajan vainoissa, Hän kuoli myös itse kidutettuna vankeudessa vuoden 1938 lopulla.

Upseereilla oli hetkellistä merkitystä SKP:n maanalaiselle toiminnalle Suomessa. Kun se muutenkin hyytyi, ei Neuvostoliitossa enää nähty järkeä tukea tällaista ”vallankumouksen vientiä”. Epäluottamus iski kahdelta eri suunnalta: Neuvostoliitossa UNKVD:n ja Suomessa Etsivän keskuspoliisin taholta. Toisilleen vastakkaisina voimina molemmat tekivät osansa punaupseerien merkityksen vähentämiseksi.

Väitöskirjasta
tietokirjaksi

Markku Salomaan aihetta käsittelevä ja yhä tietoteoksena pätevä väitöskirja ilmestyi jo vuonna 1992, ja nyt luettavaksi saatu laajempi teos kattaa myös sen sisällön.

Kiitos käsillä olevasta upseereja koskevista henkilötiedoista, siitäkin mitä ei ole Venäjällä julkaistu, kuuluu ironista kyllä suurelta osin 1920- ja 1930-lukujen Etsivän keskuspoliisille. Rajan tällä puolella seurattiin näiden miesten tekemisiä tarkasti.

Kuitenkin joidenkin upseerien viime vaiheet on selvittämättä. Ne, samoin kuin monien muidenkin Neuvostoliitossa kadonneiden, peittyvät vuosikymmenien aikana rakennettuun salaamisen, vaikenemisen ja häpeän verkkoon.

Markku Salomaa: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava 2018. 559 sivua.