Äiti ja poika
Pilvi Porkola on esitystaitelija
ja -tutkija, joka toimii tällä hetkellä taiteellisen tutkimuksen professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Anton on 13-vuotias koululainen, joka harrastaa tanssia ja kuvataiteita ja jonka haaveena on ryhtyä historioitsijaksi.
Kun esitystaiteilija, taiteentutkimuksen professori Pilvi Porkola alkoi työstää väitöskirjaansa vuonna 2006, suurin osa taiteilijoista ei halunnut koskea poliittisiin aiheisiin edes pitkällä tikulla. Taiteilijoiden ja politiikan välillä aukesi syvä juopa, jota ainakaan taiteen puolelta ei haluttukaan ylittää.
Porkolan väitöskirjan aihetta, Esitys tutkimuksena: näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa, ei voinut soimata ainakaan liiasta populismista.
Politiikka tuli takaisin taiteeseen
Hieman yli kymmenessä vuodessa politiikka on hivuttautunut takaisin taiteeseen. Nyt sitä tuntuvat tekevän jossain muodossa kaikki taiteilijat, taiteenalasta riippumatta.
– Suunta on kääntynyt siinä määrin, että voidaan jo puhua taiteen uuspolitisoitumisesta, Pilvi Porkola sanoo.
Ero 1970-luvun poliittisesti kantaaottavaan taiteeseen on kuitenkin suuri. Tuolloin kohtalaisen pieni joukko taiteilijoita onnistui pitämään niin suurta ääntä, että heidät muistetaan edelleen. Osa ihmisistä kaipauksella, osa ei halua enää koskaan kuulla ainuttakaan työväenlaulua, ei edes uusversioituna.
”En usko, että on hyvä asia alistaa taide moraalin apuvälineeksi.”
– Tänä päivänä ei ole suurta yhteistä asiaa, jonka takana taiteilijat seisoisivat. Pikemminkin ääntä pidetään marginaaleista, esimerkiksi seksuaalisista ja sukupuolisista vähemmistöistä tai alkuperäiskansojen kohtelusta – siis samoista kysymyksistä, jotka leijuvat ilmassa muual-lakin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Taide on yksi kenttä, yksi kieli asioiden käsittelyyn, Porkola selittää.
Yhteisten asioiden ajamisen sijaan politiikka tarkoittaa nykyään siis usein identiteettipolitiikkaa. Yleisen sosiaalisen tai taloudellisen oikeudenmukaisuuden sijaan sille on ominaista oman tai jonkin tuen tarpeessa olevaksi koetun ryhmän asioiden puolustaminen. Poliittinen toiminta voi tarkoittaa sukupuolen lisäksi muutkin tasa-arvotekijät huomioivaa intersektionaalista feminismiä tai turkiseläinten oikeuksien ajamista.
Porkolaa epäilyttää uudenlaisen poliittisen ajattelun myötä taiteeseen ujuttautumaan pyrkivä moraalinen vire tai suoranainen moralismi.
– En usko, että on hyvä asia alistaa taide moraalin apuvälineeksi, hän pohtii.
Uuspoliittistakin taidetta vaanii oikeaoppisuus, joka voi muuttaa taideteoksen oppitunniksi tai saarnaksi.
– Monesti on tuntunut, että kaiken saamani informaation takia olen ollut väsyneempi esityksestä tullessani kuin sinne mennessäni.
Raha ohjaa taiteilijoita ja taidetta
Siihen Pilvi Porkola ei usko, että taide yksiselitteisesti voisi synnyttää yhteiskunnallista muutosta. Ideologinen päävirta on jo pitkään vienyt tehokkuuden ja hyötyajattelun suuntaan. Taiteilijalla on kuitenkin aina oikeus uida vastavirtaan.
– Varsinaiset yhteiskunnalliset päätökset tehdään muilla foorumeilla, mutta taide voi avata uusia ajattelun ja tekemisen tapoja. Osa taiteen eetosta on aina ollut näyttää asiat eri näkökulmasta ja tehdä ne toisin kuin yleensä tehdään.Taide ei ehkä tähtää konkreettisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, mutta se vaikuttaa asenteiden, ilmapiirin ja tunteiden tasolla.
Yksittäiset taiteilijat tai ryhmät ottavat mielellään kantaa epäkohtiin, mutta taide alistetaan työkaluksi muillakin tavoilla. Suuntaamalla apurahoja tietyllä tavalla säätiöt voivat ohjata taiteen tekijöitä ja heidän tuottamaansa sisältöä.
Viime vuosina esimerkiksi Wihuri-säätiön myöntämissä apurahoissa on näkynyt halu tukea taidetta, jonka ajatellaan tekevän hyvää ja jota voisi kutsua esimerkiksi sosiaaliseksi taiteeksi. Taidetta – esimerkiksi teatteria tai musiikkia – viedään palvelutaloihin ja päiväkoteihin tai sitä tehdään yhdessä yleisön kanssa, jolloin voidaan puhua yhteisötaiteesta.
– Arvostus näkyy rahana, Porkola sanoo.
Ja kun rahasta on kyse, totta kai mukana on myös poliittista ohjausta. Sitäkään hän ei yksiselitteisesti tuomitse, asiat harvoin ovat mustavalkoisia. Ja viimekädessä kyse on kuitenkin taiteen vapaudesta.
– Taidetta ei voi pakottaa muottiin ja samaa aihetta voi lähestyä useilla eri tavoilla. Siinä on osa taiteen voimasta.
Juuri nyt hän itse on innostunut tutkimushankkeesta, jonka keskipisteessä on esityksen ja instituution suhde. Kysymykset, joihin hankkeeseen osallistuvat tutkijat hakevat vastauksia liittyvät siihen, mitä taide tekee näkyväksi esimerkiksi kirjastossa, koulussa tai taidemuseossa ja mitä se merkitsee yksilölle.
Taide yhdistää sukupolvet
Teatteri taiteenalana on tuttu, mutta mistä on kysymys performanssitaiteessa? Kun kaikki ovat esillä tai ainakin haluavat esiintyä kaikkialla ja kaiken aikaa – Pilvi Porkolan sanoin koko kulttuuri on muuttunut performatiiviseksi – esitystaide kallistuu vahvasti taiteen puolelle.
Monen mielikuva performanssitaiteilijasta on outoja puhuva tai puhumaton hahmo estradilla riisuutumassa ja kietoutumassa lopulta alastomana elmukelmuun.
– Esitystaiteilijalla on tutkiva näkökulma kaikkiin arjen ilmiöihin, Porkola kertoo.
– Itse olen kokenut olevani etuoikeutettu, kun olen saanut näyttämön tunniksi haltuuni ja mahdollisuuden kertoa, mitä ja miten ajattelen.
Pilvi Porkolan kahdesta pojasta vanhempi on tehnyt musiikkia äitinsä teoksiin. Nuorempi, pian 14 vuotta täyttävä Anton, on ollut mukana äitinsä performansseissa.
– On hauskaa päästä esiintymään, kuudenikäisestä tanssia harrastanut ja tanssiteoksissa esiintynyt nuorukainen toteaa.
Erään yhteisen performanssin jälkimainingeissa Antonilta tilattiin Esitystaiteen markkinoille oma teos. Siihen hän otti äitinsä avustajaksi ja sivuhenkilöksi.
Yhdessä tekeminen on ollut siinä määrin hauskaa, että sille on suunniteltu jatkoa.
– Yksi vaihtoehto, jota olemme pohtineet, olisi esityksen toteuttaminen kotonamme. Tai sitten voisimme tehdä ”käsikirjoituksia” toisillemme, Anton esimerkiksi minulle koreografian, ehdottaa elämänsä toiselle salsatunnille haastattelun jälkeen suuntaava Pilvi Porkola.
Äiti ja poika
Pilvi Porkola on esitystaitelija
ja -tutkija, joka toimii tällä hetkellä taiteellisen tutkimuksen professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Anton on 13-vuotias koululainen, joka harrastaa tanssia ja kuvataiteita ja jonka haaveena on ryhtyä historioitsijaksi.