Kymmenen vuotta sitten eduskunnassa kohistiin seksuaalisesta häirinnästä. Oli tehty kysely, jonka mukaan sadasta naistyöntekijästä 30 kertoi kokeneensa sanallista häirintää.
Hieman myöhemmin julkaistiin Helsingin Sanomissa juttu, jossa eduskunnassa työskentelevät naiset kertoivat nimeltä mainiten wanna-be-alfauroksista ja kalapuikkoviiksimiehistä. Nimettömyyden suojaamina naiset kertoivat härskeistä vihjailuista, rasvaisista ”vitseistä” ja rintoihin liimautuvista katseista. Yksi seksuaaliseksi häiriköksi syytetyistä kansanedustajista kävi oikeutta kunnianloukkauksesta syyttämiään toimittajia vastaan vuosikausia.
Kymmenen vuotta myöhemmin kuvaukset kansanedustajien tuolloisesta käyttäytymisestä nostattavat niskakarvoja. #MeToo-kampanja tuntuu herättäneen koko läntisen maailman paitsi havaitsemaan seksistisen käyttäytymisen ympäristössään myös avaamaan suunsa sitä havaitessaan. Häirinnän uhrin ei tarvitse enää pysyä nimettömänä.
Kun vähemmistön osuus nousi neljännekseen koko ryhmästä, vähemmistön mielipiteistä alkoi vähän kerrallaan tulla enemmistön kanta.
#MeToo on vain yksi esimerkki siitä, miten asennemuutos voi edetä lumivyöryn lailla. Vastaava esimerkki nopeasta muutoksesta oli tasa-arvoisen avioliiton kannattajien määrän nopea kasvu Suomessa. Pienen ryhmän alkuun saattama muutos voi temmata nopeasti mukaansa laajan joukon ihmisiä.
Kriittisen pisteen saavuttaminen riittää
Sciencessä julkaistussa artikkelissa esitellään Pennsylvanian yliopiston apulaisprofessori Damon Centolan tutkimusta, jossa pyrittiin selvittämään, minkä suuruinen vähemmistö riittää muuttamaan enemmistön asenteita. Aiemmin esitetyt arviot vähemmistön koosta – tai kriittisen massan määrästä – ovat vaihdelleet kymmenestä neljään kymmeneen prosenttiin. Aihetta kokeellisesti tutkineen Centolan mukaan käänne tapahtuu, kun vähemmistön osuus nousee 25 prosenttiin.
Centolan tutkimuksessa koehenkilöiden piti päättää yhdessä nimi heille esitetyn kuvan henkilölle eräänlaisen pelin avulla. Kun yhteisymmärrys löytyi, pakkaa sekoitettiin ottamalla mukaan ihmisiä, jotka tekivät vastaehdotuksen.
Osoittautui, että kun vähemmistön kuuluvien osuus nousi neljännekseen koko ryhmästä, vähemmistön mielipiteistä alkoi vähän kerrallaan tulla enemmistön kanta. Jos osuus oli prosentinkin pienempi, vastaavaa muutosta ei havaittu.
Centola sanoo, että tutkimuksen tulos voi lamaannuttaa laajaan muutokseen tähtääviä vähemmistöjä, koska niillä ei ole keinoja selvittää kannatustaan. Niinpä into voi loppua juuri ennen kuin riittävä määrä ihmisiä on valmis muuttamaan mielipiteensä vähemmistön edustamaan suuntaan. Hänen mielestään onkin tärkeää, että sosiaalisissa liikkeissä ymmärrettäisiin, että huolimatta takaiskuista ja etenemisen hitaudesta muutos on mahdollinen, kunhan kriittinen piste saavutetaan.
Toimii työyhteisössä ja verkkoympäristössä
Centola korostaa 25 prosentin säännön pätevän erityisesti työpaikoilla ja verkossa. Työpaikalla pieni, mutta sitoutunut ryhmä voi halutessaan – usein tosin haluamattaankin – muuttaa työkulttuuria.
Internetissä ihmiset ovat tekemisissä suurten joukkojen ja tuntemattomien kanssa. Mielipidevaikuttamiseen pyrkivä ”sitoutunut vähemmistö” voi tosiasiassa muodostua mielipiteitä syöttävistä boteista.
Ihmisillä on myös asenteita, joiden muuttaminen on huomattavasti työläämpää. Poliittiset mielipiteet, uskonnolliset näkemykset ja niin sanotut omantunnonkysymykset, kuten suhde aborttiin, ovat vaikeita muuttaa,
Arnout van de Rijt Utrechtin yliopistosta vertaa Centolan koejärjestelyä yritykseen ”mahduttaa maailma mikrobien viljelyastiaan”. Kokeeseen osallistujat olivat tilanteessa tasavertaisia, mikä sekään ei pidä paikkaansa tosielämässä. Tutkimus ei myöskään vastaa kysymykseen, mitä tapahtuu, jos sitoutuneita vähemmistöjä on useampia kuin yksi ja niiden tavoitteet poikkeavat toisistaan.
Sosiologi Emily Erikson Yalen yliopistosta pitää Centolan tuloksia myös varoituksena, sillä ne kertovat, miten äärimielipiteet voivat hyvinkin nopeasti vallata julkisen keskustelun.