Viime aikoina olen lähinnä katsonut MasterChef Australiaa. Tai no, olen minä paljon muutakin tehnyt, mutta laiska töitään luettelee, vai miten se nyt meni. Suomalaiset sananlaskut, nuo mahtavat syyllistämisen välineet. Suurimman osan voisi heivata käytöstä heti ja keksiä uusia tilalle. Suorituskeskeisessä maailmassa, jossa mikään ei riitä, klassikkosananlaskut tarjoavat varman keinon ruokkia omaa ja muiden huonommuuden tunnetta.
Samantyyppisiä syyllistämissananlaskuja on muitakin. Rumat ne vaatteilla koreilee. Oma kehu haisee. Vaatimattomuus kaunistaa.
Mitä näilläkin on tarkoitus viestiä? Erityisesti naisille halutaan opettaa, että ole hiljaa ja näkymätön. Älä usko itseesi ja omiin saavutuksiisi. Jos esimerkiksi tulee mieleen kommentoida jollain näistä klassikoista somessa jonkun toisen postaukseen, muista yksi sana: älä.
Kaikki nämä sananlaskut voisi ottaa käänteiseksi ohjenuoraksi: että juuri niin pitää tehdä. Jos tykkää panostaa pukeutumiseen, sen kun ja selfieitä ottamaan ja postaamaan. Kuinka ihanaa on kuvat tyytyväisistä ihmisistä, joilla on upeat ja omannäköisensä vaatteet! Kuinka hienoa on, kun joku on tehnyt ja saavuttanut jotain ja häpeilemättä kertoo sen muillekin!
Kuinka upeasti huomaa saaneensa asioita aikaiseksi, kun luettelee ne. Jonain päivänä lista voi olla hengittäminen, hampaiden pesu ja itsensä ruokkiminen. Kuinka mahtavasti muut voivat kannustaa, kun luettelet kaikki tekemäsi asiat!
Erityisen hienoa on se, että vaikka kyseessä on kilpailu, ilmapiiri ei ole raadollinen eikä myrkyllinen.
Mutta takaisin MasterChef Australiaan. Se on siis ruuanlaittokilpailu, jossa kotikokit kilpailevat toisiaan vastaan. Kilpailijoita tuomaroi kolmen vakituisen lisäksi vaihtuvat vierailevat tuomarit, ja kotikokit joutuvat myös joissakin tehtävissä kilpailemaan ammattilaisia vastaan. Lisäksi ammattilaiset mentoroivat heitä kilpailutehtävien aikana.
Jos sananlaskuista saa yleensä vaan huonoja neuvoja, MCAsta voi oppia vaikka mitä hyvää. Jokaisen minkäänlaista ohjaus- tai esihenkilötyötä tekevän ainakin kannattaisi sarjaan tutustua. Toki jokaisessa kaudessa on 65 jaksoa, mikä näinä aikoina vaatii melkoista sitoutumista. Toisaalta sarjaa voi katsoa hyvin myös muun puuhastelun ohessa, sillä se ei vaadi intensiivistä keskittymistä.
Sarjassa on erityisen hienoa se, että vaikka kyseessä on kilpailu, ilmapiiri ei ole raadollinen eikä myrkyllinen. Sarjaa ja sen jenkkiläistä vastinetta voi katsoa tehden vertailua vaikkapa yliopistomaailmaan tai koko länsimaiseen kapitalistiseen järjestelmään.
Kilpailu on se puite ja rakenne, missä koko ajan joudumme toimimaan. Silti on mahdollista valita, miten muihin ihmisiin ympärillään suhtautuu. En nyt mene sen enempää sarjojen käsikirjoituksen rooliin, vaikka relevantti pohdinnan aihe voisi olla, miksi juuri australialainen versio on yhteisöllinen ja lempeä kun taas jenkkiversio on yhtä huutamista ja vittuilua.
Erityisen tärkeä rooli on niillä, jotka ovat valta-asemassa. He voivat omalla toiminnallaan tehdä ilmapiiristä rakentavan ja kannustavan tai jotain ihan muuta.
MCAssa keskiössä on rakkaus ruokaan, kannustava kritiikki ja tiukan lempeä ohjaus. Kilpailijat yltävän valtavan paineen alla uskomattomiin suorituksiin haasteiden vaikeuskertoimien kasvaessa jatkuvasti.
Yliopistomaailmassa toiminnan keskiössä kuvittelisi olevan rakkaus tieteeseen. Se on myös kilpailuympäristö, jossa haasteet kasvavat jatkuvasti. Aina pitäisi yltää julkaisemaan kovempitasoisissa lehdissä ja saada aina vaikeammin saatavilla olevia tutkimusrahoituksia.
Vallalla näyttää olevan uskomus, että ilkeämielinen kritiikki on osa työn luonnetta ja siihen nyt vaan kuuluu tottua. Aina uudet akateemiset sukupolvet sosiaalistetaan kritisoimaan toistensa töitä vain heikkouksiin keskittyen ja mahdollisimman ilkeään sävyyn.
Lieneekö taustalla pelko, että jollei ihmistä tarpeeksi lujasti ja kovasanaisesti kritisoida, hän alkaa pian luulla itsestään liikoja.
Sitkeässä elää luulo, että ihminen karaistuu ja paranee, kun hän oppii puolustamaan itseään ja omaa työtään kusipäisiä kommentteja vastaan. Jotkut tarjoavat sitä jopa hyvänä pedagogisena välineenä. Että kun joku murskakritiikistä tunnettu professori esittää samalla tyylillä kommentteja sekä ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoille että tunnetulle vierailevalle professorille, opiskelijat oppivat olevansa samanarvoisia vierailijan kanssa.
Varmasti jotkut kovettuvat tällaisen pedagogiikan ansiosta. Onko lopulta ansio oppia toistamaan samaa, monille muille lannistavaa käyttäytymismallia? Onko varmaa, että parhaat kyvyt ja ajattelijat hioutuvat timantinkoviksi tässä prässissä?
Vai olisiko sittenkin niin, että tapa suosii tietyn luonteisia ihmisiä, eikä välttämättä auta löytämään lahjakkaita ajattelijoita ja tutkijoita? Vaarana on, että matkalla kadotetaan monia kyvykkäitä ihmisiä.
On helpompaa ajatella, että heistä ei ollut siihen kuin katsoa peiliin ja miettiä uusia toimintatapoja.
MasterChef Australia tarjoaa oivan peilin ja väylän miettiä, miten voisi toimia toisin. Toki hienoja roolimalleja kannustavaan kritiikkiin löytyy myös tosielämässä erilaisista työyhteisöistä. Minulla on ollut onni työskennellä viime aikoina Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorin Veikko Halmetojan sekä Tuffi Filmsin Yksittäistapaus-projektin puitteissa upeiden Kirsikka Saaren ja Ulla Heikkilän kanssa.
Erityisesti kun olen tehnyt uusia aluevaltauksia taiteilijana ja käsikirjoittajana, en olisi pystynyt parhaaseen mahdolliseen suoritukseen yksin. Lempeä ja kannustava kritiikki saa ainakin minut yltämään parempiin suorituksiin.
[digilehti pvm=20180608]