Lehtikuva/Jussi Nukari

Suomalaiset ovat eläneet nykyisillä asuinsijoillaan enemmän metsässä ja metsästä kuin mikään muu eurooppalainen kansa. 1600-luvulla kaskiviljely oli niin merkittävä taloudenala, että silloinen Ruotsin kuningas Kaarle XI houkutteli itäisestä maakunnastaan siirtolaisia nykyisin Norjalle kuuluvaan Finnskogeniin harjoittamaan kaskiviljelyä. Matkaan lähti pääasiassa savolaisia.

Itä-Suomessa kaskenpoltto säilytti asemansa pisimpään, jopa 1900-luvun alkuvuosiin asti. Vuoden 1734 metsäasetuksessa vapaa kaskenpoltto-oikeus säilyi vain rälssitiloilla, muille se sallittiin toimenpiteenä pellon raivauksessa ja hakamaan parannukseen. Vuonna 1886 kaskenpoltto kiellettiin kokonaan silloisen isäntämaan Venäjän toimesta. Sen todettiin hävittävän metsää.

Samaan aikaan metsän käytössä muodostui arvokkaammaksi sahatavara ja hirren tuotanto, myös tervaa poltettiin ulkomaanvientiin. 1800-luvun lopulla Suomen merkittävin vientituote oli sahattu rakennuspuu. Sahausteknologia kehittyi fossiilista hiiltä polttavan höyrykoneen myötä.

Sotien jälkeen 1940-luvun lopulta voimakas paperin ja selluloosan kysyntä maailmanmarkkinoilla johti niin sanottuun tehometsätalouteen Suomessa. Koneistumisen myötä alettiin harjoittaa päätehakkuuseen ja istutukseen perustuvaa yksi-ikäisen metsän rakenteeseen perustuvaa puunkasvatusta.

Puu on kasvatettava järeäksi saha-tavaraksi.

ILMOITUS

Kaskea viljeleville suomalaisille olisi 1600-luvulla ollut turha puhua kaskenpolton haitoista. Sen edut olivat silloisille ihmisille liian merkittäviä. Kaskiruis tuotti elannon ja tasasi hallan tuhoja peltoviljelyaloilla. Se oli kansantaloudellisesti erittäin merkittävä toimiala. Silti se lopulta kiellettiin.

Viimeistään 1980-luvulta asti on tiedetty ihmisen kulutuksen, tuotannon ja logistiikan vaikuttavan ilmaston lämpenemiseen ja lajien elinympäristöjen pilaantumiseen. On tultu siihen tilanteeseen, että nykyisessä metsätaloudessa avohakkuut on kiellettävä. Ne hävittävät metsää.

Metsätaloudessa on siirryttävä eteenpäin. Peitteisten metsien tiedetään suoluonnon ohella jo tutkitusti olevan kustannustehokkain tapa sitoa hiiltä ilmakehästä. Puu on kasvatettava järeäksi sahatavaraksi ja teollisuudessa on investoitava tuotantomalliin, jossa valmistetaan mahdollisimman pitkäkestoisia tuotteita.

Sellunkeitto on aikansa elänyt, kuten kaskenpoltto aikanaan. Suomen ja suomalaisten on jälleen oltava edelläkävijöitä tulevaisuuden metsänhoidossa. Emmehän me suotta ole metsäsuomalaisia!

Janne Simonpoika Utriainen
Inari