All Over Press/Petteri Paalasmaa

Horisontti

Syksyllä 2015 Suomen työmarkkinapolitiikassa oli käynnissä poikkeuksellisen kova vääntö. Kiistan kohteena olivat saman vuoden keväällä aloittaneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen kaavailemat pakkolait, joilla työntekijöiden oikeuksia olisi poliittisin päätöksin heikennetty ja samalla rajoitettu työmarkkinaosapuolten mahdollisuuksia sopia työehdoista.

Suomalaisen työmarkkinamallin perusteisiin yltävällä kamppailulla oli myös Eurooppa-poliittiset ulottuvuutensa. Kun pääministeri Sipilä syyskuussa piti poikkeuksellisesti televisioidun kriisipuheensa, hän muun synkän maalailunsa ohella varoitti suomalaista päästämästä tilannetta siihen, että muut päättävät asioistamme.

Varoituksia Suomea uhkaavasta eurooppalaisesta ohjauksesta kuultiin muiltakin ministereiltä. Puhetta Kreikan tielle joutumisesta kuultiin kyllästymiseen asti. Maaliskuussa 2016 sama painostus kuultiin vielä täsmällisemmässä muodossa, kun valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) kirjoitti blogissaan Euroopan komissiolta saamastaan kirjeestä. Stubb kertoi Suomen julkistalouden tutkinnan voivan johtaa kontrolliprosesseihin, joiden päätepisteenä saattaa olla poliittisen päätösvallan rajoittaminen. Kaikki tämä oli uhkana, jos hallituksen haluamiin säästöihin ja työmarkkinoiden muutoksiin ei suostuta.

Sipilän hallitus siis löysi Euroopasta lyömäaseita työntekijöiden aseman purkamiseen. EU-osaaminen oli kuitenkin käytössä myös ammattiyhdistysliikkeen puolella. Pakkolakien sisältö analysoitiin tarkoin, ja palkansaajakeskusjärjestöt esittivät hallitukselle 28 sivun muistion siitä, kuinka esitykset olivat ristiriidassa perustuslain, Euroopan unionin oikeuden ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten kanssa.

Pakkolakien todettiin muun muassa puuttuvan EU:n työaikadirektiivin säätämiin asioihin ja siten toimivan unionin oikeuden alalla. Tämän vuoksi esityksien olisi oltava yhteensopivia EU:n perusoikeuskirjan kanssa, mitä muun muassa lomarahaa ja vuosilomia rajoittavat enimmäissäännökset eivät olleet. Tämä oli yksi perusteista, joilla palkansaajajärjestöt vaativat hallitusta luopumaan suunnitelmistaan.

ILMOITUS

Edellä kerrattu tilanne on nyt historiaa, mutta sen kuvaama asetelma valaisee hyvin tämänkin päivän EU-politiikkaa. EU:n kaksi eri olomuotoa ottavat talous- ja työmarkkinapolitiikassa mittaa toisistaan. On EU-lainsäädännöllä ja hallitustenvälisillä sopimuksilla rakennettu talouskuri, jota vahvistettiin kymmenisen vuotta sitten alkaneen talouskriisin aikana. Toisaalta taas on EU:n perusoikeuskirja ja työelämän EU-direktiivit.

Työntekijöiden näkökulmasta EU:n talouskuri merkitsee tyypillisesti etujen ja oikeuksien rajoittamista kilpailukyvyn ja työllisyyden nimissä – siis niille asetettavaa kattoa tai maksimia. Eurooppalaiset perusoikeudet ja työelämän direktiivit sen sijaan määräävät vähimmäistasoja, jotka jäsenmaissa on luvallista – ja suotavaakin – ylittää työntekijöiden eduksi. Tiukan paikan tullen ne suojaavat suoraan myös suomalaista palkansaajaa.

Parhaillaan käynnissä olevassa keskustelussa EU:n uudistuksista nämä molemmat ulottuvuudet ovat tapetilla. On esimerkiksi keskustelua eri tavoista, joilla jäsenmaita voitaisiin entistä vahvemmin ohjata tekemään komission oikeaksi katsomia työmarkkinauudistuksia. Niissä on harvemmin kyse työntekijöiden turvan vahvistamisesta.

Samaan aikaan keskustellaan siitä, kuinka komission on jäsenmaita ohjeistaessaan otettava entistä johdonmukaisemmin huomioon myös ihmisten hyvinvointi ja sosiaaliset oikeudet. Tätä puolta vahvistettiin viime syksynä EU:n ja jäsenmaiden yhteisellä julistuksella, niin sanotulla Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarilla.

Eurooppa-poliittinen keskustelu hahmotetaan usein akselille ”enemmän vai vähemmän”. Ovat federalistit ja EU-vastustajat, ja niiden väliin asemoituu valtaosa Suomenkin päättäjistä maltilliseksi keskitieksi. Tällä akselilla EU-keskustelun linjaerot jäävät usein vähäisiksi ja koko keskustelu laimeaksi. Esiin nousevat lähinnä mielikuvilla ja kansallismielisillä vastakkainasetteluilla ratsastavat populistit.

Kiinnostavampi keskustelu saadaan aikaan, kun mennään eri tahojen näkemyksiin EU-politiikan sisällöistä. Mitä, millä välineillä ja kenen hyväksi EU:n pitäisi puuttua talouteen ja työmarkkinoihin? Ketkä painottavat talouskurin ja oikeuksien rajoittamisen Eurooppaa, ketkä työntekijöiden asemaa ja turvaa vahvistavia uudistuksia?

Nämä ovat asioita, joissa esimerkiksi Suomen EU-jäsenyydestä ja Euroopan integraation suotavuudesta yleisellä tasolla samoilla linjoilla olevat SAK ja EK ajavat hyvin erilaisia tavoitteita. Nämä ovat myös asioita, joihin puolueilta ja ehdokkailta on vaadittava selviä kantoja viimeistään kevään 2019 eduskunta- ja eurovaaleissa. Työntekijöillä on oikeus tietää, kenen etuja EU:n kautta aiotaan ajaa.

Kirjoittaja on SAK:n kansainvälisten asioiden päällikkö.