Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Yleisen linjan puolustaminen on liittynyt lähinnä tulopoliittisiin ratkaisuihin eikä se ole ollut kaikkien valtakunnansovittelijoiden ohjenuora.

Valtakunnansovittelijan tehtävistä irtisanoutunut ja Teknologiateollisuuden leipiin siirtynyt Minna Helle on vastannut sovittelunsa puolueellisuutta koskeneisiin syytöksiin korostamalla, että yleinen linja ja sen puolustaminen on vanha periaate, jota valtakunnansovittelijan toimistolla on noudatettu jo 1960-luvun lopulta lähtien.

Ammattiyhdistysliikkeen ja työmarkkinoiden historiaan perehtynyt erikoistutkija Tapio Bergholm SAK:sta näkee Helteen puolustuksessa historiaan liittyviä ongelmia

– Yleinen linja on pääsääntöisesti liittynyt tulopoliittisiin ratkaisuihin. Ne ovat keskitettyjä ratkaisuja, joissa palkankorotuksen korvikkeena yleiseen linjaan on sisältynyt sosiaalipoliittisia tai työaika- tai muita parannuksia. Ja koska on sovittu, että tuon kaiken muun vuoksi on matalammat palkankorotukset, on myös vahdittu, etteivät muut pääse vapaamatkustajina saamaan näitä tulopoliittisia etuja ja niiden päälle vielä korkeammat palkankorotukset, Bergholm selvittää.

Valtakunnansovittelija Teuvo Kallio ei pitänyt yleisen linjan vahtimista sovittelijan tehtävänä

Yleisen linjan vahtiminen valtakunnansovittelijan pallilta on siis tulopolitiikan aikakaudella ollut perusteltua tästä näkökulmasta.

Kallio teki toisin

ILMOITUS

Mutta edes menneinä vuosikymmeninä yleisen linjan puolustaminen ei ole ollut pysyvä päätös valtakunnansovittelijoilla.

Bergholm muistuttaa Teuvo Kallion kaudesta. Hän oli valtakunnansovittelija vuosina 1980–1990.

– Kallio edusti tulkintaa, joka oli hänen mielestään lähempänä sovittelijan tehtävistä sovittelulainsäädäntöön kirjattuja säädöksiä. Hän ei vahtinut yleistä linjaa vaan lähti työrauha edellä. Hän etsi sitä sopimustasoa, jolla sopu syntyy.

Tuolloin 1980-luvulla elettiin tuntuvien palkkaliukumien aikaa.

– Monia aloilla kirjapalkkojen piti nousta enemmän kuin yleisen linjan, jotta sopimuskauden lopussa kaikilla olisi ollut samat ansiot. Tämä johti esimerkiksi Liiketyönantajain keskusliitossa sellaiseen linjaukseen, että kirjapalkkoihin pannaan yleisen linjan ylittäviä palkkoja. Eli työehtosopimuksiin kirjattiin isommat palkankorotukset kuin teollisuudessa, Bergholm selvittää.

Hän sanoo, että Helle oli kyllä oikeassa siinä, että 1960- ja 1970-luvuilla yleistä linjaa vahdittiin sovittelussa. Mutta tämä linja ei ole ollut pysyvä ja jatkuva.

– Helle ei tuonut esiin sitä, ettei valtakunnansovittelija Teuvo Kallio pitänyt yleisen linjan vahtimista sovittelijan tehtävänä.

Elävä käsite

Bergholm lisää, ettei palkankorotusten yleiseen linjaan tukeutuminen ole aina ollut keskeistä.

– Se yleinen linja on toisinaan saavutettu kattavilla laajoilla tulopoliittisilla ratkaisuilla. Poikkeuksellisen kattavia ne olivat 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja sen edeltäjät eivät suostuneet tekemään tuporatkaisuja ennen kuin riittävän monet olivat mukana.

Bergholm viittaa myös kiky-sopimukseen, jota maan hallitus vaati ja lupasi veronalennusporkkanaa sopimuksen kattavuuden perusteella.

Yleinen linja onkin siis melkoisen elävä ja ongelmallinenkin käsite. Bergholmin mukaan on jopa hieman koomista, että vaikka työnantajajärjestöt ovat viime vuosina arvostelleet tulopolitiikkaa liiasta jäykkyydestä ja vaatineet siksi eri alojen maksukyvyn mukaan erisuuruisia palkankorotuksia, niin nyt käynnissä olevalla kierroksella ne itse haluavat tätä samaa jäykkyyttä.

– Eli vientiteollisuus on heidän mielestään nyt asettanut jonkun palkkanormin myös muille aloille.

Työnantaja sanelee tupot

Bergholm tulkitseekin tilannetta niin, että saatuaan haudattua perinteiset tupot työnantajajärjestöt haluavat nyt tehdä omilla ehdoillaan ja säännöillään uudenlaisia tulopoliittisia ratkaisuja.

– Ongelmallista tässä on se, että valtakunnansovittelijakin näyttää sitoutuneen tähän teknologiateollisuuden sanelemaan yleiseen linjaan. Ja tämä oli ongelmallista monien mielestä jo ennen kuin Helle teki urasiirtymänsä, Bergholm sanoo.