Elokuva- ja televisioalalla on #metoo-kampanjan myötä nostettu esiin ihmisiä, joiden vaikea maine on ollut alalla tiedossa. En halua vähätellä julkisuuteen astuneiden ihmisten vaikeita kokemuksia, mutta toivon että kampanja nostaa esille myös alan rakenteelliset ongelmat. Ne ovat ottaneet mallia liike-elämän hyvä veli -järjestelmästä.
Pakkojoustavuus ja pelolla hallitseminen ovat olleet omien kokemusteni mukaan elokuva-, televisio- ja media-alalla yleinen toimintatapa. Valitettavan usein alan yritykset toimivat kuin kilpailevat gangsterijengit, joissa päälliköt ottavat rahat haltuunsa ja jakavat potista jengien jäsenille, jotka suojelevat omia pomojaan ja vaikenevat väärinkäytöksistä.
Julkisten tukien leikkausten takia vakiintuneet kulttuurilaitokset, elokuvantekijät ja televisiotuottajat saalistavat nyt samoja apurahoja ja sponsorien tukea kuin itsenäiset toimijat. Ne yleiset työlainsäädökset ja budjetit, jotka koskevat suurten kulttuurilaitosten ja mediatalojen kuten oopperan, kaupunginorkesterien tai -teatterien, Ylen, MTV:n, Otavamedian ja Sanomien omia työntekijöitä, eivät käytännössä koske vapaita työntekijöitä ja pikkufirmoja.
Elokuvatuotannot ovat riippuvaisia television rahoista.
Alan ihmisten pelko omasta toimeentulosta on syventänyt kuilua menestyvien ja häviäjien välillä. Apurahoja hakevat ja saavat monet, jotka eivät niitä oman taloutensa puolesta tarvitsisi, mutta totta kai raha, jota ei tarvitse maksaa takaisin, kelpaa kaikille.
Useimmille kulttuurialojen työntekijöille on yleensä helppo suostua paikalliseen sopimiseen ja pienentämään palkkioitaan tiettyyn rajaan asti. Valitettavasti tätä joustavuutta käytetään nykyisin törkeästi hyväksi myös puhtaasti kaupallisten hyvin kannattavien projektien tekemisessä.
Jos Suomessa arvioi etukäteen kriittisesti projektin aikatauluja ja budjetteja, ja jos palkkioista valittaa tai työskentelytapoja arvioi kriittisesti, työt saattavat loppua kyseisen yhteistyökumppanin kanssa. Syitä siihen, miksi työt loppuvat tai miksi häviät kilpailussa toiselle projektille, ei kenenkään tarvitse perustella.
Elokuvatuotannot ovat riippuvaisia television rahoista. Kaupallisten kanavien johtajien ei tarvitse perustella päätöksiään kulttuurisin perustein. He voivat perustella sen vaikka näin: ”Meidän tehtävämme ei ole ylläpitää laajaa tekijäkenttää emmekä saa tunnustusta siitä, että lähdemme mukaan uudenlaisiin projekteihin. Haemme tuotteita, jotka takaavat parhaan mahdollisen tuoton sijoitetulle pääomalle.” Niinpä ne hankkivat pääosin kovalla rahalla tehtyä angloamerikkalaista viihdettä, jota voidaan ostaa ja muokata meidän pienelle kielialueellemme halvalla.
Vaikka kaupalliset kanavat pyörittävät toimintaa myymällä mainosaikaa, ohjelmia kaupallisille kanaville tekevien kotimaisten tuottajien on ensin myytävä ideansa kanaville ja haettava sitten usein vielä itse rahoitusta niihin. Sama pätee Yleisradion esittämiin ohjelmiin, muun muassa kansainvälisiin dokumentteihin ja elokuviin.
Siitä huolimatta, että suuri osa rahoituksesta tulee muualta, tv-kanavien päälliköt voivat pompottaa ja puristaa tuottajia, koska teokset tarvitsevat julkisia esityskanavia, ja alkurahoituksella on tärkeä osuus muun rahoituksen etsimisessä.
Jotta pienet itsenäiset tekijät voisivat pärjätä kilpailussa, niiden pitäisi pystyä kehittämään projektinsa todella pitkälle tai tehdä ne valmiiksi. Se on kuin yrittäisi keksiä, miten tarjota kaviaaripitsa ja pullollinen punaviiniä kuudella eurolla.
Tuotteiden kehittäminen on iso riski. Koskaan ei voi tietää, jos joku toinen kehittää samanlaista projektia. Tv-kanavat voivat aina ostaa ulkomailta samaa aihetta käsittelevän ohjelman huomattavasti halvemmalla. Riskejä lisää vielä se, että alalla maksetaan usein valmiista ohjelmasta vähemmän kuin suunnitteilla olevista projekteista. Jos meillä joku pääsee tekemään tietystä teemasta elokuvaa, aihe on usein silloin ”lukittu” eli myyty pois, vaikka aihetta käsittelevän toisen projektin näkökulma olisi täysin erilainen.
Koko touhu on korostanut pienen piirin rahoittajien, tuottajien, ohjaajien ja nimekkäiden esiintyjien valtaa. Heidän ei tarvitse esitellä loppuunvietyjä suunnitelmia vaan tärkeintä on saada projektit liikkeelle ensimmäisenä, vähän samaan tyyliin kuin länsimetron kaivutyöt. Mainiosti toimivien hyvä veli (ja sisko) -verkostojensa avulla he tietävät, mitkä projektit voi viedä loppuun asti, ja kuinka pitkälle piikki on auki.
Alalle voisi syntyä uusia säännöllistä palkkaa maksavia työpaikkoja, mutta eipä synny, koska rahoista päättää pieni piiri. Säännöllisin väliajoin musiikki loppuu ja päättäjät vaihtavat tuolien paikkaa. Elokuva- ja televisioala on esimerkki siitä, kun alalla kaikki ovat yrittäjiä, niin kukaan ei ole enää yrittäjä. Vain pyramidin huipulla olevat voivat voittaa.
Miten sitten alaa voisi tervehdyttää? Sen voisi aloittaa vaikka ehdottamalla, että Diilin kaltaiset ohjelmat laitettaisiin Donald Trumpin esittämien tullimaksujen vastapakotelistalle. Listalle voisi lisätä myös amerikkalaiset sarjat, joissa joka toisessa kohtauksessa heilutaan aseiden kanssa. Niitä esittäviä ilmaisia kanavia meillä on jo liikaa ja ne vievät meidän fyffet.
Kirjoittaja on työskennellyt vapaana toimittajana, kustantajana ja televisiopuolella kuvaajana ja tuottajana.
[digilehti pvm=20180504 sivu=27]