Arviot kurdien lukumäärästä vaihtelevat huomattavasti, mutta he ovat vähintään 30-miljoonainen kansa, joka asuu jakautuneena Turkin, Iranin, Irakin ja Syyrian alueille. He ovat kokeneet maastapakoa, vainoa, sotia ja terrorismisyytöksiä, eikä kurdivaltiota ole koskaan saatu muodostettua.
Ensimmäinen kirjallinen tieto kurdeista löytyy 7. vuosisadalta uskonnollisesta runosta, jossa kuvataan kurdien kääntymistä islamiin. Vuosina 1169–1250 islamilaista Lähi-itää hallitsi kurdidynastia, jonka tunnetuin edustaja oli Saladin.
1500-luvun puolivälissä kurdit liittoutuivat ottomaanisulttaanin kanssa Persiaa vastaan, ja sulttaani Selim I Julma lupasi tuolloin tunnustaa kurdivaltion. Lupaus jäi tyhjäksi, sillä pian tämän jälkeen Kurdistan jaettiin ottomaanivaltakunnan ja Persian kesken.
Rojava on ”demokraattisen konfederalismin” koealue.
1800-luvulla loputkin kurdialueesta joutui ottomaanien vallan alle, joka 1900-luvun alussa aloitti siellä ankaran sortopolitiikan.
Ensimmäinen maailmansota teki lopun ottomaanivaltakunnasta. Sevresin rauhansopimuksessa vuonna 1920 luvattiin perustaa kurdivaltio Anatolian itäisiin maakuntiin.
Kolme vuotta myöhemmin silloiset suurvallat kuitenkin tekivät uuden sopimuksen Lausannessa. Siinä kurdien asuttamat alueet jaettiin neljän valtion kesken siten, että Turkki sai suurimman osan. Tästä seurasi vakavia levottomuuksia, ja kurdit kapinoivat seuraavat 15 vuotta sekä Ankaraa että Teherania vastaan.
Vuonna 1937 Kurdistanin lopullinen jako sinetöitiin, ja alueen vallat sopivat myös yhteisestä taistelusta kurdiseparatismia vastaan.
Vuonna 1945 Neuvostoliitto julisti kannattavansa kurdien kansantasavallan perustamista Iraniin. Kurdien unelma romahti jälleen vuotta myöhemmin, kun neuvostojoukot vetäytyivät alueelta ja shaahi otti sen takaisin valtaansa.
Syyskuussa 1961 alkoi aseellinen 1970-luvulle jatkunut kapinointi Iranin ja Irakin mutta myös Turkin hallituksia vastaan. Eri ryhmillä oli poliittisia ja taktisia erimielisyyksiä vaaditun autonomian luonteesta.
Turkin Anatoliassa syntyi 1970-luvulla järjestö, joka voimakkaasti asettui kurdien asuttamien maiden hallituksia vastaan: Kurdistanin työväenpuolue eli PKK. Turkki pidätti PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin 1999, josta lähtien hän on ollut eristysvankina Imralin saarella.
Öcalan oli ideologialtaan marxilais-leniniläinen, mutta nyttemmin hän on sanonut kannattavansa ”demokraattista konfederalismia”, yhteiskunnan järjestämistä niin, ettei varsinaista keskushallintoa ole. Tämä tarkoittaisi pluralistista mallia, jossa autonomiset paikallisneuvostot liittyisivät vapaaehtoisesti yhteen konfederaatioksi.
Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980–1988 kurdit joutuivat kärsimään paljon. Irakin hallitus käytti kemiallisia aseita saadakseen maan pohjoisosat takaisin haltuunsa, minkä seurauksena tuhannet kurdit pakenivat Turkkiin. Persianlahden sodan (1991) jälkeen YK perusti Irakin pohjoisosaan turvavyöhykkeen, josta käytännössä tuli kurdivaltio.
Kurdit ja muut vähemmistökansat perustivat vuonna 2012 Pohjois-Syyriaan autonomiset alueet, jotka tunnetaan nimellä Rojava. Edellisenä vuonna alkaneen Syyrian sisällissodan vuoksi Bashar al-Assadin eli Syyrian hallituksen joukot olivat lähes kokonaan vetäytyneet kolmelta kurdien asuttamalta alueelta.
Rojavasta tuli demokraattisen konfederalismin koealue. Se muodostuu kolmesta itsehallinnollisesta kantonista: Jazira, Kobane sekä niistä erillään lännempänä sijaitseva Afrin. Se on ilmoittanut hallintonsa perustuvan ”monikulttuuriseen, monopolienvastaiseen ja konsensusta hakevaan hallintomalliin”, jonka keskeisiä osia ovat feminismi ja ekologia.
Turkki on alusta lähtien suhtautunut kielteisesti Rojavaan, jonka pohjoispuolella on Turkin kurdienemmistöisiä alueita. Vuodesta 2014 alkaen, siis jo ennen tämän vuoden tammikuun hyökkäystään Afriniin, Turkki on käyttänyt myös aseita Rojavaa vastaan.
[digilehti pvm=20180504 sivu=12]