Emma Grönqvist

Hennala

Hennalan kasarmeille siirrettiin toukokuun 1918 alussa Fellmannin kentältä 13 000–18 000 vankia, antautuneita punakaartilaisia ja pakolaisia.

Hennalassa kuoli lähes 2 100 vankia, joista noin tuhannen arvellaan tulleen teloitetuksi. Loput nääntyivät nälkään ja tauteihin.

Toukokuun alussa 1918 elettiin sisällissodan synkimpiä hetkiä. Hennalan vankileirillä teloitettiin 216 naista. Teloitusten taustalla vaikutti väkevästi rotuhygienia. Ennen teloitusta naiset raiskattiin. Vankeja – myös lapsia – näännytettiin nälkään ja janoon, piestiin ja nöyryytettiin. Hennalan tapahtumat on musta läikkä, josta on vaiettu vuosikymmeniä. Väitöskirjatutkija Marjo Liukkosen teos Hennalan naismurhat 1918 tuo julki ensi kertaa leirin naisvankien kohtalon.

Tiaiset sirkuttavat Hennalan hongissa. Kevätaurinko hohkaa sinitaivaalta, paljastaa lumen alta maan. Hennalan kasarmien punatiiliset talot loistavat iloisesti kuin Auschwitzin parakit.

Väitöskirjatutkija Marjo Liukkosen teos sanookin asian selvästi ja perustellen: Hennala oli keskitysleiri.

Toukokuussa 1918 siellä teloitettiin joka aamu kenttäoikeuden nimilistojen mukaan. Ainakin 216 naista teloitettiin laittomasti.

Naisia ei muilla punavankileireillä ammuttu paljonkaan. Hennalassa rotuhygienia vaikutti vartioinnista alussa vastanneen Hans Kalmin johtaman Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonan sotilaisiin ja erityisesti upseereihin.

– Rodunjalostusoppi oli sivistyneistön aate. Kalmin pataljoona oli poikkeuksellisen hyvin koulutettu, siellä oli opettajia, agronomeja, papin poikia, jopa aatelisia, selittää Liukkonen.

Varsinkin Martti Pihkala ja pesäpallon keksijänä palvottu Lauri ”Tahko” Pihkala olivat tunnettuja rotuhygienistejä. He olivat Kalmin ystäviä ja neuvonantajia. Keväällä 1918 ilmestyneessä kirjassaan Martti Pihkala korostaa, että rappeutuneet kaupunkien tehtaalaisnaiset on suljettava lopullisesti pois. Lauri Pihkala oli jo osallistunut Harmoisten sairaalan joukkomurhaan Kuhmoisissa, jossa surmattiin punaiset potilaat vuoteisiinsa ja ne sairaanhoitajat, jotka eivät osanneet ruotsia.

”Punaisten naisten leimaamisessa hyödynnettiin rasismiin liittyvää väitettä, että he olivat venäläisten saastuttamia.”

Teloitusten taustalta löytyy myös kulttuurien törmäys. Kalmin pataljoonan maalaisen sivistyneistön miehisen vihan herättivät vaarallisen vapaat, modernit kaupunkilaisnaiset: valtaosa ammutuista naisista oli tehdastyöläisiä. Leirin johtaja Kalm oli pahoittanut mielensä kaiken kunnian valumisesta saksalaisille. Hän katkeroitui vartioidessaan vankileiriä, kun saksalaisille järjestettiin tanssiaisia. Kalmilaisia raivostutti, kun saksalaiset veivät omine lupineen ”korskeita” naisvankeja kaupungille konjakkia juomaan.

– Kalmin pataljoonan koostumus oli naismurhan pääsyy, uskoo Liukkonen.

Hennalan vahdin vaihduttua Etelä-Savon rykmentin 2. pataljoonaan vankien kohtelu parantui, vaikka teloitukset eivät täysin loppuneetkaan.

– Savolaisten koulutus oli aivan toinen, oli enemmän työläisiä ja torppareita.

Olematon muistomerkki

Hennalan kasarmit olivat pitkään puolustusvoimien käytössä, ja alueella on vieläkin upseerikerhon ravintoloita. Nyt valtaosa kasarmeista on myyty tavallisiksi asuintaloiksi ja toimistoiksi. Miltähän mahtaa tuntua asua entisellä keskitysleirillä? Luotien iskemiä näkyy yhä monen talon seinässä.

Vankileirin muistomerkkiä vain ei ole.

Alueelta löytyvän ortodoksisen kappelin seinässä on pieni muistolaatta. Seinää vasten teloitettiin vankeja. Punaisten muistomerkki on likempänä Lahden keskustaa kalmistossa, jonne ruumiit siirrettiin Hennalan joukkohaudasta.

Kuljemme päävartion sivuitse ja ohitamme kasarmin nro 22, joka oli naisten käytössä. Siinä sijaitsivat myös kuolemaantuomittujen sellit.

Kasarmin nro 5:n takana ammuttiin vankeja, mukaan lukien Ali Aaltonen. Rakennuksen seinässä näkyy pitkä rivi luodiniskemiä – kuularuiskun jälki.

– Aaltonen jättäytyi vangiksi, ainoana punakaartin korkeista johtajista. Halusi kuolla omiensa edessä, uskoo Liukkonen.

Emma Grönqvist

Kallonmittauksia ja eugeniikkaa

Lahden keskustassa sivuutamme Kansanopiston. Sieltä johdettiin aikoinaan valkoista terroria. Opiston rehtori istui kenttäoikeudessa tuomitsemassa punaisia, hänen 14-vuotias poikansa oli teloitusryhmässä. Oravakomppanian lapsisotilaita laitettiin ampumaan punavankeja markan palkkiolla päätä kohti. Eräskin poika joutui ampumaan koulutovereitaan.

Kun vangit oli ammuttu, tohtori Wallenius syöksyi paikalle irrottamaan ruumiilta päät. Hän teki leirin sairaalassa kallonmittauksia. Hennalan leirin ensimmäinen lääkäri oli tunnettu rotuhygieenikko Sucksdorff.

Lääkärien määrä Hennalassa oli täysin alimitoitettu vankien määrään leirillä, jossa esiintyi aliravitsemusta ja kulkutauteja. Kirjassa Liukkonen tulkitsee sairaalan tarkoitukseksi lähinnä kasvattaa lääkäreiden tietoa sairauksista, fysiologiasta ja eugeniikasta.

– Sairaala oli myös sitä varten, että vankeja kuolisi enemmän. Tartuntataudit levisivät siellä, kyllä se silloin käsitettiin, väittää Liukkonen.

Leirillä vangit lisäksi ryöstettiin tai heille myytiin ruokaa ja vettä maksua vastaan, sillä muuten annettiin vain puolikas silli ja ”murikka”, selluloosainen leipäpala, ja leirin vesijohdotkin suljettiin välillä. Moni leirin vartija perustikin sittemmin menestyvän yrityksen Lahteen.

Senaatin silloisen johtajan P. E. Svinhufvudin pojat Yngve ja Eino vaikuttivat Hennalassa, Eino teloitusjoukkueen johdossa. Ei olekaan ihme että P.E. Svinhufvud ajoi läpi 7. 12. 1918 armahdusasetuksen, jolla vapautettiin valkoisen armeijan sotilaat kaikesta vastuusta.

Eino Svinhufvud, Martti Pihkala ja monet muutkin Hennalaan liittyvät valkokaartilaiset toimivat myöhemmin Lapuan liikkeessä.

Massamurha Metelinmäellä

Suurin naisten joukkomurha tapahtui helatorstaina 1918, kun Rautateollisuuden tehtaalta vietiin 158 naista Metelinmäelle. Heidät ammuttiin Mustakallion hautausmaalla.

– Metelinmäki, paikan vanha nimi, tulee uskomuksesta, että hiidet mellastavat täällä, Liukkonen sanoo.

Kukkulalta näkyy Lahden keskustan yli. Kalmistossa, vielä syvässä lumessa on matala muistokivi, jossa lukee: ”1918 luokkasodassa surmattuja punakaartin naisia”.

– Naisten ja miesten tuomioissa vaikuttivat kaksoisstandardit. Miehiäkin teloitettiin paljon. Punakaartissa palvelleet naiset oli kuitenkin tarkoitus tappaa kaikki.

Oravakomppanian lapsisotilaita laitettiin ampumaan punavankeja markan palkkiolla päätä kohti.

Naiset usein raiskattiin ennen teloitusta, tähän osallistuivat myös saksalaiset. Naisten ruumiita myös häväistiin ja aseteltiin rivosti. Näin naiset ikään kuin palautettiin alistettuun asemaansa, jonka he olivat punakaartissa kyseenalaistaneet.

– Punaisten naisten leimaamisessa hyödynnettiin rasismiin liittyvää väitettä, että he olivat venäläisten saastuttamia. Tämä on aivan sama tapa leimata kuin nykyään käytetty ”suvakkihuora”. Tuolloin puhuttiin ”ryssänhuorista”, Liukkonen kertoo.

Lapsetkin nälkiinnytettiin

Lahden sotavankileirin ylilääkäri ilmoitti valheellisesti Helsinkiin, että lapset ja äidit oli päästetty kotiin. Lapsia oli toukokuussa leirillä silti lähes kolmesataa. Erään äidin kuulustelukorttiin merkittiin: ”mukana 1 kuollut lapsi”. Muistotiedon mukaan lasten ruumiita oli pinossa kasarmeilla. Hennalassa myös ammuttiin ainakin 88 alle 18-vuotiasta tyttöä.

– Ei voi sanoa, että kaikki punavankileirit olisivat olleet keskitysleirejä. Niissä oli eroa, eivät ne olleet ketjuhotelleja. Riippui paljon leirin johtajasta miten sääntöjä noudatettiin. Sotavankileirien johtaja Verner Juvelius lähetti teloituskiellot jo ennen toukokuun puoltaväliä. Yksissä paikoissa kieltoa toteltiin, toisissa ei.

– Nälkiinnyttämistä on kuitenkin ollut kaikilla leireillä. Tässä tuntuu olevan taustalla darwinismi, ihmiskokeen tuntua. Hennalassa syötiin ruoho maasta, ja puut oli kuorittu korkealle, jotta saatiin nilaa. Syötiin myös madot ja sammakot.

Liukkosen mukaan määräys, ettei ruokapaketteja saa toimittaa leireille vaikutti nälkäkuolemiin.

– Se liittyi ajatukseen, että saadaan osa vangeista pois päiviltä. Nälkäkuolemat ovat olleet valkoisen Suomen johdon tiedossa, ja ulkomaillakin kirjoitettiin asiasta, mutta pakettikielto peruttiin vasta loppuvuodesta. Ei välitetty vankien kohtalosta.

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 2018. 351 sivua.

Valkoista sankarikuvaa rikkomassa

Lahtelaissyntyinen väitöskirjatutkija Marjo Liukkonen sanoo tienneensä Hennalan tapahtumista lapsesta asti, sillä mummo kertoi hänelle. Tutkimus sai alkunsa Liukkosen laskettua Suomen sotasurmat -tutkimuksesta teloitettujen määriä Lahdessa. Hän tajusi, että kyseessä oli Suomen suurin naismurha.

– Sata vuotta, eikä kukaan ollut kirjoittanut siitä. Päätin, että tästä on kerrottava.

Liukkonen uskoo, että todellisuudessa teloitettiin jopa 300 naista, mutta dokumentteja ei ole. Muistitieto nousi tutkimuksessa tärkeäksi, koska se usein kertoi mitä oikeasti tapahtui, vaikka viralliset asiakirjat väittivät muuta.

– Ehkä Hennalan leiriä ei ole aiemmin tutkittu siksi, että tapahtunut ei sovi voittajamiesten tarinaan. Suomessa on pitkään haluttu säilyttää puhtoinen sankaritarina. Valtaapitävien etu on ollut varjella tätä kuvaa.

Tutkimusta tehdessään Liukkonen saikin rutkasti arvostelua.

– Lehtien yleisönosastolla tutkimusta haukkuivat esimerkiksi varatuomarit, eversti evp:t tai dosentit, vallassa olevat miehet. Yleisötilaisuuteni ovat silti yleensä täynnä ja ihmiset myönteisesti kiinnostuneita.

Seuraavaksi Liukkonen kirjoittaa kirjan Hennalan miesvangeista.

Emma Grönqvist

Hennala

Hennalan kasarmeille siirrettiin toukokuun 1918 alussa Fellmannin kentältä 13 000–18 000 vankia, antautuneita punakaartilaisia ja pakolaisia.

Hennalassa kuoli lähes 2 100 vankia, joista noin tuhannen arvellaan tulleen teloitetuksi. Loput nääntyivät nälkään ja tauteihin.