Sirpa Kähkönen
Syntynyt vuonna 1964 Kuopiossa.
Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija ja kolumnisti.
Teosten keskeisiä teemoja ovat siviilien kohtalot kriisiaikoina, lasten ja naisten historia sekä suurten aatteiden ja utopioiden vaikutukset yksilöiden elämään.
Julkaissut kymmenen romaania, joista kolme on ollut Finlandia-palkintoehdokkaita, kolme tietoteosta, joista yksi oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana ja neljä näytelmää.
Aloitti Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana vuonna 2018.
Sirpa Kähkönen on kirjoittanut väkevästi ja koskettavasti Suomen sisällissodasta, sen mukanaan tuomista ihmiskohtaloista ja vankileireistä, sodan varjoista ja surusta niin oman sukunsa velvoittamana kuin yleisinhimillisestikin. Hänen uusin kirjansa, Tammisaaren vankileirin muistomerkkiyhdistyksen tilaama, Jussi Jäppisen hienosti taittama Hugo 1918 on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi.
Rankan aiheen käsittely oli viedä Kähkösen voimat alkuvuodesta. Enää hän ei kirjoissaan aiheeseen palaa, paitsi ehkä sisällissodan seurauksia tutkien ja tulkiten.
– Hugo 1918 kirjan aihepiirin tutkiminen ja kirjan kirjoittaminen samaan aikaan Vihan kevät – Helsinki 1918 -näytelmäni kanssa oli raskasta. Kaiken sen hirvittävyyden ja traagisuuden kuvaaminen ja tutkiminen meni syvälle kehooni. En palaa enää aihepiiriin, paitsi ehkä sodan seurauksien selvittelyyn, jotta ymmärtäisimme, miksi se tuotti niin paljon vaikenemista, hyytävää hiljaisuutta.
Mitään ei ole opittu
Kähkösen mielestä ihmiset eivät ole oppineet historiasta mitään, mutta yhteinen kauhistus sisällissodan tapahtumien äärellä on alkanut aueta.
Väinö Linna avasi sitä ensimmäisenä 60-luvulla Pohjantähti-trilogiallaan, jota myös valkoisen puolen edustajat pitivät merkittävänä. Se sai myös historian tutkijat kiinnostumaan siitä, mitä punaisille tapahtui sisällissodassa lisäten inhimillistä näkemystä pahuuden ja hyvyyden äärellä. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan ole oppineet olemaan sotimatta.
Kähkösen eräänlaiseksi mikrohistorialliseksi salapoliisitarinaksi määrittelemä Hugo 1918 keskittyy yhden miehen ja hänen perheensä tarinaan narratiivisella otteella. Enbomin veljesten Emilin ja Hugon sekä Emilin pojan Yrjö Enteen kohtalon kautta Kähkönen avaa sitä inhimillistä haaksirikkoa, johon Suomi oli keväällä 1918 ajautunut.
Hän kuvaa sisällissotaa edeltäviä oloja ja kiristynyttä poliittista ilmapiiriä, itse sotaa ja vankileirien hirvittävyyttä. Vaikka tarina ja tapahtumat ovat traagisia Kähkösen kirkas ja kaunis kieli ja tapa käsitellä niitä tekee kirjasta syvän ja liikuttavan dokumentin.
Jo kirjan alku, kertomus kadonneesta sormuksesta on löytö, jonka myötä Hugon ja hänen perheensä tarina alkaa kutoutua. Kertomus siitä, kuinka sisällissota särkee tavallisen tamperelaisperheen arjen ja unelmat.
Euroopan verinen turbulenssi taustalla
Olot Juhannuskylän ja Kyttälän työläiskortteleissa eivät tuolloin olleet hääppöiset. Hugo Enbomin vanhemmat omistivat talon, jossa asui paljon muitakin työläisiä. Enbomeille syntyi kymmenen lasta, joista kolme kuoli jo lapsuudessaan. Vaikka kaupunginosan asukkaat olivat köyhiä, siellä vallitsi yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus. Aikuistuneet lapset palasivat usein kotiinsa, jossa heidät otettiin vastaan.
Yhteiskunnan turvaverkkoja ei juurikaan ollut, oli työttömyyttä ja asuntopulaa ja ihmiset näkivät jopa nälkää. Suomi oli Venäjän vallan alla, ja ilmapiiri jännittynyt.
– On selvää, että olosuhteet, yleinen epävakaus ja ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikainen Euroopan laajuinen poliittinen, verinen turbulenssi vaikuttivat Suomen sisällissodan kehkeytymiseen. Tämä kiihdytti osaa ihmisistä hakemaan väkivaltaisia ratkaisuja tilanteen laukaisemiseksi, Venäjän vallankumouksen vaikutusta vähättelemättä.
Hugo Enbom lähetettiin Tammisaaren leirille, koska hänen väitettiin olleen punaisten puolella ja osallistuneen sotaan. Tämän kaiken Hugo kiisti, mutta häntä ei uskottu. Hugo onnistui pakenemaan leiriltä, mahdollisesti ruumisvaunuissa ja piiloutui Helsinkiin sisarensa luo. Leirin karmeat olot ja hänen siellä saamansa sairaudet kuitenkin nujersivat karkulaisen, ja hän kuoli pian pakonsa jälkeen.
Ei syyllistämistä, ei vihaa
Tammisaaren vankileirin, jota Kähkönen nimittää oikeutetusti keskitysleiriksi olot olivat sietämättömät. Vankeja kuoli nälkään ja tauteihin, ja jotkut heistä myös teloitettiin sumeilematta. Hugon kirjeet Jenny-vaimolle olivat lohduttomia, lopulta myös hätäisiä ja vaativia.
Kähkönen, vannoutunut humanisti, kirjoittaa myös leirillä ilmenneestä hauraasta hyvyydestä, sillä vaikeimmissakin oloissa sitä ilmenee. Inhimillisyys ja muiden auttamisen hyveet eivät kaikkialla painu pinnan alle.
Sisällissodan muistovuonna sodan tapahtumien nostaminen voimallisesti esille niin taiteessa kuin muutenkin on Kähkösestä hyvä asia. Se, että sisällissotaa tarkastellaan ihmiskohtaloiden kautta, ei syyllistämisen, vihan ja katkeruuden ilmapiirissä.
– Yhteisen tragedian sureminen on puhdistavaa ja tavattoman hienoa, jos ja kun siihen kyetään. Mutta, sodan varjot ovat pitkät, vihaa ja katkeruutta on edelleenkin, sillä eihän sota lopu siihen, kun aseet lasketaan. Sisällissota on meissä edelleenkin.
Kähkösellekin on opetettu, että koskaan ei saisi antaa anteeksi sitä, mitä sukulaisilleni sisällissodassa ja sen seurauksena on tapahtunut.
– Olen ymmärtänyt kirjailijan työni ja laajojen tutkimusteni kautta, että se on hedelmätön ajatus. Enää ei ole elossa ketään, hirmutekojen tekijää, joten keitä vihaisin. Tehtäväni ei ole kohdistaa vihaa myöskään heidän sukulaisiinsa. Eiväthän hekään ole vastuussa edellisten sukupolvien teoista. Kostonkierre, joka esimerkiksi Lähi-idässä jatkuu ja jatkuu, on hirvittävää. Ei voi syntyä sovintoa ja anteeksiantoa, jos sisällissodan aikaiset käytännöt jatkuvat. Suomalainen sosiaalipolitiikka on yksi parhaista keinoista tämän murtamiseen. Vaikka sovinnon ajatus on ehkä utopistinen, haluan uskoa, että se on mahdollinen. Minun tehtäväni ei ole viedä eteenpäin koston ajatusta, vaan lisätä ymmärrystä.
Sirpa Kähkönen: Hugo 1918. Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys 2018. Ruotsinkielinen käännös Gunilla Hemming.
Sirpa Kähkönen
Syntynyt vuonna 1964 Kuopiossa.
Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija ja kolumnisti.
Teosten keskeisiä teemoja ovat siviilien kohtalot kriisiaikoina, lasten ja naisten historia sekä suurten aatteiden ja utopioiden vaikutukset yksilöiden elämään.
Julkaissut kymmenen romaania, joista kolme on ollut Finlandia-palkintoehdokkaita, kolme tietoteosta, joista yksi oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana ja neljä näytelmää.
Aloitti Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana vuonna 2018.