Suomalaisessa yhteiskunnassa on mitä ilmeisemmin ylitetty raja, nimittäin eriarvoisuuden lisääntymisen sietämisen raja. Eriarvoisuudesta puhutaan nyt jatkuvasti ja tuntuu siltä, että kukaan ei halua leimautua poliitikoksi, jonka vallassaolovuorolla on harjoitettu eriarvoisuutta lisäävää politiikkaa. Luonnollisesti tämä kertoo jotain suomalaisten äänestäjien arvoista: poliittinen kannatus alenee, jos on valmis heikentämään yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien tilannetta entisestään.
Edellisestä on seurannut tietysti kiistely siitä, onko harjoitettu politiikka ollut eriarvoistavaa. Kun hallituksen harjoittama tulonjakopolitiikka on staattisten tulonjakolaskelmien perusteella selvästi heikentänyt pienituloisten toimeentuloa, on hallitus tilannut niin sanottuja dynaamisia laskelmia, jotka pyrkivät arvioimaan myös politiikan työllisyysvaikutuksia. Kun näiden laskelmien mukaan heikoimmassa asemassa olevien tilanne ei ole huonontunut yhtä merkittävästi, hallituksen politiikan on voitu julistaa olevan jopa eriarvoisuutta vähentävää.
On tehtävä näkyväksi päätösten vaikutukset yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneiden elämään.
Ylipäätään keskeistä keskustelussa eriarvoisuudesta on jatkuva vääntö siitä, mihin suuntaan eriarvoisuus on kehittynyt, mistä muutos on johtunut ja onko eriarvoisuus edes asia, josta pitäisi olla kiinnostunut. Kamppailua tosiasioista on käyty esittämällä erilaisia tilastokuvia muun muassa tulonjaon mittareista, kiistelemällä yhteiskunnallisista vaikutussuhteista sekä kyseenalaistamalla eriarvoisuuden tärkeys yhteiskunnallisen kehityksen kannalta kokonaan.
Eikö eriarvoisuuden vähentäminen olisi helpointa heikentämällä hyvässä asemassa olevien tilannetta? Tätäkö eriarvoisuuden kasvusta huolissaan olevat haluavat?
Yleensä eriarvoisuudesta ja sen lisääntymisestä huolissaan olevat eivät kuitenkaan halua heikentää yhteiskunnassa paremmassa asemassa olevien tilannetta, vaan parantaa köyhyyden, terveysongelmien ja sosiaalisten ongelmien kanssa elävien ihmisten tilannetta.
Heidän katsannossaan eriarvoisuus nähdään laaja-alaisena kysymyksenä, joka ei typisty ainoastaan tulo- ja varallisuuseroihin. Erot terveydessä, sosiaalisessa hyvinvoinnissa, toimintakyvyssä, palveluiden saatavuudessa sekä mahdollisuuksissa vaikuttaa ja osallistua ovat niin ikään yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tekijöitä.
Jotta yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien aseman parantaminen ei hukkuisi paikoin kovin värikkäässä ja kärjistävässäkin julkisessa keskustelussa, olisi ehkä harkittava irtautumista kokonaan sen käymisestä eriarvoisuuden termin ympärillä. Sen sijaan olisi puhuttava mukaan ottavan yhteiskuntapolitiikan puolesta.
Viime aikoina monet kansainväliset organisaatiot ovat alkaneet käydä keskustelua mukaan ottavasta kasvusta, mikä tarjoaa keskustelun suunnanmuutokselle hyvän lähtökohdan.
Mukaan ottava yhteiskunnallinen kehitys voidaan yksinkertaistaen määritellä kehitykseksi, jossa yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien tilanne paranee muita ryhmiä enemmän.
Mukaan ottavassa kasvussa puolestaan keskeistä on se, että kaikki hyötyvät kasvusta, mutta eniten siitä hyötyvät heikoimmassa asemassa olevat ihmiset. Tämä voi tarkoittaa heikoimmassa asemassa olevien toimeentulon parantumista, aikaisempaa parempaa pääsyä palveluiden piiriin tai parempia mahdollisuuksia kouluttautua ja parantaa sekä yksilöllistä että yhteiskunnallista toimintakykyään.
Keskeistä mukaan ottavassa yhteiskuntapolitiikassa on myös tunnustus eli se, että jokainen kokee saavansa omassa yhteisössään osakseen arvostusta ja hyväksynnän siitä, että on muiden yhteisön jäsenten rinnalla samanarvoinen ja tasa-arvoinen toimija.
Kuten Teppo Eskelinen ja Joonas Pennanen kirjoittavat SOSTEn tuoreessa julkaisussa, tunnustus on keskeinen kysymys myös perusturvaa hahmotettaessa ja sen tarpeellisuutta arvioitaessa. Monesti kuitenkin eriarvoisuuskeskustelussa erot tunnustuksen kokemuksissa unohdetaan.
Miten suomalaisesta yhteiskunnasta voitaisiin tulevina vuosikymmeninä tehdä mukaan ottavampi?
Ensimmäinen periaate on se, että mukaan ottamisesta tehdään yhteiskuntapolitiikan johtava ohjenuora ja kaikessa päätöksenteossa mukaan ottamisen tavoite tunnistetaan ja tunnustetaan. Tämä tarkoittaa sitä, päätöksiä tehtäessä niiden vaikutukset yhteiskunnassa heikoimmassa asemassa olevien tilanteeseen arvioidaan ja ymmärretään kattavasti.
On siis tehtävä näkyväksi päätösten vaikutukset yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneiden elämään ja lopulta tehtävä sellaisia päätöksiä ja muutoksia yhteiskunnan rakenteisiin, että heidän tilanteensa paranee.
Jos näyttää siltä, että perusturva tai viimesijainen toimeentuloturva ei takaa riittävää toimeentuloa, on etuustasoja yksinkertaisesti korotettava.
Jos taas näyttää siltä, että palvelujärjestelmä ei vastaa nimenomaan paljon sairastavien ja monenlaisten yksilöllisten sekä sosiaalisten ongelmien kanssa kamppailevien ihmisten tarpeisiin, sitä tulee uudistaa niin, että jatkossa juuri näihin tarpeisiin pystytään vastaamaan.
Yleistäen: jos ihmisiltä puuttuu voimavaroja, jotka mahdollistavat mukana pysymisen, niitä vahvistetaan.
Onnistuneen mukaan ottavan yhteiskuntapolitiikan yksi hyvä puoli on se, että onnistuessaan se tekee itsensä tarpeettomaksi. Kun ihmiset ovat mahdollisimman laajasti mukana, yhteiskunnan tukea tarvitaan vähemmän.
Mitä suuremmaksi erot kasvavat ja mitä syrjemmässä ihmiset ovat ja tuntevat olevansa elinyhteisössään, sitä suurempia investointeja tarvitaan tilanteen kääntämiseksi. Tästä syystä yhteiskuntapolitiikan kääntämistä vahvemmin mukaan ottavaksi ei kannata viivyttää.