Riikkamari Muhonen

Hantit ja mansit

Hantit ja mansit kuuluvat suomensukuisiin obin-ugrilaisiin kansoihin.

Hanteista käytettiin aiemmin nimitystä ostjakit ja manteja kutsuttiin voguleiksi.

Hanteja on jäljellä enintään 30 000 ja manseja 11 000.

Valtaosa hanteista ja manseista asuu Hanti-Mansian autonomisessa piirikunnassa, lopuista suurin osa sen pohjoispuolella sijaitsevassa Jamalin Nenetsian autonomisessa piirikunnassa.

Hanti-Mansian autonomisen piirikunnan väkiluku on 1,5 miljoonaa. Hantien ja mansien osuus on siitä pari prosenttia.

Pääkaupunki on Hanti-Mansijsk (80 000 asukasta). Suurin kaupunki on öljyteollisuuden keskus Surgut (350 000 asukasta).

Hanti-Mansia on Venäjän tärkein öljyntuotantoalue, ja sen ansiosta se tuottaa yli 5 prosenttia Venäjän bkt:sta. KU

Matkalla suomensukuisten hantien ja mansien luo tutuksi tulevat niin rikkaat perinteet kuin nykymaailman luomat ongelmat.

Matka Moskovasta Ural-vuorten halki Kazymin kylään kestää yli kaksi päivää junalla ja bussilla. 1 300 asukkaan kylä on pienestä koostaan huolimatta yksi hantien kulttuurin keskuksista. Täällä hantit nousivat vuonna 1933 kapinaan neuvostohallinnon alueella suorittamaa kollektivisointia vastaan puolustaen perinteistä elämäntapaansa. Puna-armeija murskasi kapinan muutamassa viikossa teloittaen samalla kymmeniä paikallisia asukkaita.

Perinteet eivät kuitenkaan kadonneet edes neuvostoaikana. Olemme saapuneet Kazymiin seuraamaan jokatalvisia porokisoja ja saamamme vastaanotto on lämmin: pienen asunnon pöydälle on katettu iltapalaa, joka siunataan polttamalla puulastua ja antamalla savun levitä pöydän antimien ylle samalla kun lausutaan perinteinen rukous. Savun puhdistava vaikutus kuuluu sekä hantien että mansien kulttuuriin.

Porokisat järjestetään öljy-yhtiön rahoilla

Itse porokisapäivä valkenee kirpeän kylmänä ja aurinkoisena. Kilpalajeja on runsaasti: perinteisellä nartalla eli pororeellä ajattavien ravi- ja laukkakisojen lisäksi poroilla ajetaan nartalla seisten, poronnahasta tehdyllä pulkalla ja jopa leveillä metsästyssuksilla. Poroajojen lisäksi ohjelmistossa on kansantanssia, perinneruokia, kisailua suopungin heitossa sekä perinteistä hantipainia. Porokisojen suurmestari saa palkinnoksi moottorikelkan.

Kisojen pääsponsori on öljy-yhtiö Surgutneftegaz. Tapahtumaan osallistuminen on yksi pieni esimerkki öljy-yhtiöiden alkuperäiskansojen parissa tekemästä työstä. Suuremmassa mittakaavassa yritysten taloudellinen tuki lento- ja helikopteriliikenteelle helpottaa arkea alueilla, jonne tieverkosto ei ulotu ja välimatkat ovat pitkiä.

Kisakansa oli pukeutunut asianmukaisesti purevaan pakkassäähän.

Kuitenkin samaan aikaan jo noin 60 vuotta jatkunut öljynporaus uhkaa vakavasti alueen herkkää luontoa ja perinteisiä elinkeinoja. Greenpeacen selvityksen mukaan Venäjän arktisilla alueilla valuu vuosittain maahan joko rikkinäisten putkien tai huolimattomien työtapojen vuoksi jopa 30 miljoonaa barrelia öljyä, josta se kulkeutuu vesistöihin saastuttaen laajoja alueita.

Myös hantien asuinalueilla öljy-yhtiöt ja paikallishallinto tekevät yhteistyötä, jonka seurauksena porauslupia on myönnetty jopa luonnonpuistojen alueille esimerkiksi hantien ja metsänenetsien pyhälle Numto-järvelle.

Karhun kunniaksi lauletaan jälleen

Porokisojen tunnelmasta on saapunut nauttimaan myös 73-vuotias Andrei Jernyhov. Hän on tunnettu karhunpeijaisissa laulettavien hantinkielisten perinnelaulujen taitaja. Hantien ja mansien kulttuurissa karhu on pyhä eläin, jonka uskotaan laskeutuneen taivaasta maan päälle ja jonka sielu on siten tärkeä saattaa takaisin taivaaseen peijaisrituaalin kautta.

– Neuvostoliiton aikana peijaisten järjestäminen oli kiellettyä, mutta salaa järjestettiin muutaman päivän mittaisia juhlia. Juhlassa on useita osia, mutta tärkein niistä on juhlan lopussa, kun laulamme perinteisiä rukouksia ja lähetämme karhun hengen ylös taivaaseen, Jernyhov kertoo.

Vaikka Kazymissa järjestettävät peijaiset ovat vakiinnuttaneet asemansa tärkeänä tapahtumana, joka kerää yleisöönsä hanteja laajalta alueelta, Jernyhov näkee nykytilanteessa myös ongelmia.

– Vain harvat nuoret haluavat opetella perinteisiä lauluja. Useimmat osaavat vain lyhyitä lauluja, mikä tekee itse juhlastakin lyhyemmän kuin aiemmin. Kolmipäiväisen juhlan aikana esitetään noin 200 laulua eri teemoista, mutta vanhoina aikoina juhla saattoi kestää jopa 5 päivää ja lauluja esitettiin yli 300.

Perinteiset elinkeinot ovat säilyneet

Porokisojen voittajan saatua palkintonsa matkamme jatkuu nartalla Nikolai ja Nina Tasmanovin poroleiriin 38 kilometrin päähän Kazymin kylästä. Osittain umpihangessa kuljettu ja yli viisi tuntia kestänyt matka käy tottumattoman matkaajan kunnon päälle, mutta nelinkertaiselle porokisamestari Nikolaille tämä on lyhyt matka. Se ajetaan usein arkenakin poroilla moottorikelkan sijaan kalliin bensiinin säästämiseksi.


Nikolai ja Nina Tasmanov viihtyvät poroleirillään luonnon keskellä seuranaan poroja ja porokoiria.

– Poroilla voi hyvin ajaa päivässä jopa 150 kilometriä. Aiemmin Kazymista ajettiin parissa päivässä jopa yli 300 kilometrin päähän pyhälle Numto-järvelle. Nyt vain harva viitsii tehdä niin pitkiä matkoja nartalla, Nikolai Tasmanov kertoo.

Tasmanovit viettävät suurimman osan ajastaan poroleirillä, jonka pihapiiriin kuuluu yksinkertaisen tuvan lisäksi ulkorakennuksia ja poroaitaus. Keväisin tokkaan syntyy 30 vasaa, joista kuitenkin osa päätyy alueen runsaslukuisten karhujen saaliiksi. Lisätuloja perhe saa myymällä poronsarvia matkamuistojen tekijöille, jotka maksavat niistä 500 ruplaa (noin 7 euroa) kilolta.

Myös Tasmanovien lapsenlapset ovat kiinnostuneita porotaloudesta ja heidän tyttärentyttärensä sijoittui tämän vuoden porokisojen nuorisosarjassa kolmanneksi. Kesät kuluvat isovanhempien kanssa poroleirillä, mutta kielen säilyttäminen on perinteistä elämäntapaa haastavampaa.

– Lapsenlapset opiskelevat koulussa hantia kuin vierasta kieltä ja osaavat lähinnä yksittäisiä sanoja, vaikka koulussa opetellaan myös perinteisiä lauluja ja tehdään näytelmiä hantiksi, toteaa Nina Tasmanova, joka on itsekin tehnyt elämänuransa lastentarhanopettajana.

Samantyyppistä tarinaa kertovat muutkin alueen ihmiset: erityisesti neuvostoaikoina äidinkielensä kadottaneiden sukupolvien keskuudessa olisi paljon halukkuutta opiskella kadonnutta suvun kieltä, mutta pätevistä opettajista ja opiskelumahdollisuuksista on pulaa. Kouluopetus taas tahtoo venäläisen tavan mukaan olla varsin teoreettista, eikä elävää arjen kielitaitoa ole helppo saavuttaa.

Vaikka Tasmanovien leiri vaikuttaa ulkopuolisen silmiin olevan keskellä neitseellistä metsämaisemaa, ei öljyteollisuus ole täältäkään kaukana. Lähimpään pieneen kylään on leiriltä matkaa 7 kilometriä ja siellä sijaitsee eräs Gazpromin tärkeimmistä öljyputkista koko alueella.

Kyläarjen haasteita ja ylpeyttä luonnosta

Tasmanovien luota matka jatkuu mansien maille Ob-joen toiselle rannalle, Ural-vuorten itäisille rinteille. Tutuksi tulevat niin öljy-yhtiöiden rahoittamat suomalaisittain edulliset lento- ja helikopteriyhteydet kuin jäätyneille soille ja jokien jäälle raivatut talvitiet, jotka korvaavat kesäiset jokilaivayhteydet. Kulkuyhteydet ovat alueella hankalat ja matkoihin kuluu sekä aikaa että rahaa.


Helikopterin ikkunasta avautuu silmänkantamattomiin ulottuva havumetsä, jossa ei näy ihmisen rakentamia teitä.

Elämä kylissä ei ole helppoa. Monet tapaamamme ihmiset kertovat alkoholismista, näköalattomuudesta, työpaikkojen puutteesta, pienistä palkoista ja teiniraskauksista. Moskovalaiset elämysturistit tuhoavat luontoa tuhlailevilla kalastus- ja metsästysmatkoillaan jättäen jälkeensä jätevuoria.

Myös elintarviketarjonta on yksipuolista hankalien kulkuyhteyksien vuoksi: paikallisten ruokavalio koostuu lähinnä poronlihasta ja kalasta, koska muiden tuoretuotteiden kuljettaminen on kallista ja tuotteet huonolaatuisia. Nykymaailmassa olennainen internet-yhteys on monille kylien asukkaille saavuttamattoman kallis.

Kuitenkin samaan aikaan ympäröivä kaunis luonto, vuoret ja joet ovat alueen asukkaille suuri ylpeyden aihe. Kylissä asuu myös paljon aktivisteja, jotka pyrkivät pitämään kielen ja kulttuurin hengissä monin tavoin. Pienistäkin kylistä löytyy museoita ja paikallista historiaa pyritään tallentamaan aktiivisesti. Lapsille järjestetään kesäleirejä ja heitä kannustetaan olemaan ylpeitä omista juuristaan.

Myös perinteet elävät yhä ja näkyvät satunnaiselle vierailijalle: paluumatkallamme Saranpaulin kylästä kohti junan pääteasemaa pysähdymme mansien pyhän puun luona. Sille täytyy vanhan perinteen mukaan uhrata hopeanvärinen kolikko, jotta matkaajat pääsisivät turvallisesti määränpäähänsä. Jätämme puulle muutaman ruplan, kuten sadat töyssyisen talvitien kulkijat ennen meitä. Näitä pyhiä paikkoja sukukansojen mailla riittää.

Hantit ja mansit

Hantit ja mansit kuuluvat suomensukuisiin obin-ugrilaisiin kansoihin.

Hanteista käytettiin aiemmin nimitystä ostjakit ja manteja kutsuttiin voguleiksi.

Hanteja on jäljellä enintään 30 000 ja manseja 11 000.

Valtaosa hanteista ja manseista asuu Hanti-Mansian autonomisessa piirikunnassa, lopuista suurin osa sen pohjoispuolella sijaitsevassa Jamalin Nenetsian autonomisessa piirikunnassa.

Hanti-Mansian autonomisen piirikunnan väkiluku on 1,5 miljoonaa. Hantien ja mansien osuus on siitä pari prosenttia.

Pääkaupunki on Hanti-Mansijsk (80 000 asukasta). Suurin kaupunki on öljyteollisuuden keskus Surgut (350 000 asukasta).

Hanti-Mansia on Venäjän tärkein öljyntuotantoalue, ja sen ansiosta se tuottaa yli 5 prosenttia Venäjän bkt:sta. KU