yle

Sekä elävässä elämässä että kuvassa naisiin kohdistuva väkivalta on erilaista kuin miehiin kohdistuva. Silloinkin kun nainen on uhri, mies on tarinan päähenkilö.

Elävän kuvan traditiossa naisiin kohdistuva väkivalta on lähes poikkeuksetta luonteeltaan seksuaalista. Väkivalta joko turmelee naisen viattomuuden tai on rangaistus tämän seksuaalisuudesta.

Yhtä kaikki keskiössä on seksuaalisuus, häpeä ja häpäiseminen. Miesten väliseen väkivaltaan harvemmin liittyy häpäisemisen elementti.

Väkivallan kuvat -seminaarissa ohjaaja-käsikirjoittaja Inari Niemi kertoo suorastaan riemastuneensa amerikkalaisesta Spring Breakers -elokuvasta. Siinä nuoret naiset käyttäytyvät ”holtittomasti” mutta eivät saa siitä mitään rangaistusta, mikä on täysin poikkeuksellista.

Huhtikuun alussa Season Film Festivalin yhteydessä järjestetyssä seminaarissa käsiteltiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä yleisemmällä tasolla yhteiskunnassa että fiktiivisessä tarinankerronnassa.

Kuvat eivät ole yhdentekeviä

ILMOITUS

Ohjaaja Taru Mäkelä nosti keskustelussa esiin liikkuvan kuvan erityisen luonteen. Elävä, suuri kuva vaikuttaa meihin ainutlaatuisella tavalla.

Elokuvat ja televisiosarjat ovat myös suurten massojen kulttuurituotteita. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia kuvia niissä näytetään.

– Kun näemme kerta toisensa jälkeen samoja kuvia, se alkaa vaikuttaa ajatteluumme, sanoo Mäkelä.

Keskustelu väkivallasta valkokankaalla linkittyy laajempaan liikehdintään, joka ravistelee nyt elokuva-alan rakenteita ja sisältöjä. Väkivallan kuvat -seminaaria tosin suunniteltiin Women in Film and Television Finlandissa jo ennen #metoo-ilmiötä.

WIFT Finlandissa toimiva ohjaaja Pauliina Punkki totesi vuosi sitten haastattelussani, että elokuva-alalla tasa-arvosta tai feminismistä puhuminen vaatii erityisrohkeutta.

”Feminismi-sana on kierrettävä ja epätasa-arvosta puhuminen hiljennetään helposti toteamalla että meillä on ihan hyvin asiat.”

Viimeistään kulunut vuosi on osoittanut, etteivät asiat ihan niin hyvin ole.

Naisen raiskaus ”tapahtuu miehelle”

Vaikka fiktion väkivalta naista kohtaan olisi kuinka raakaa, tarinan ytimessä on silti harvoin uhrin kokemus.

– Raiskauskohtaus perustellaan usein sillä, että se on miehen tarinan kannalta tosi tärkeää, sanoo näyttelijä Anna Paavilainen.

Naiseen kohdistuva väkivalta on sivujuonne, joka mahdollistaa miehen toimijuuden. Sen ansiosta mies voi suuttua, kostaa, loukkaantua, kärsiä ja kasvaa. Mies selvittää syyllisen.

Kun näemme kerta toisensa jälkeen samoja kuvia, se alkaa vaikuttaa ajatteluumme.

– Jos pahis vetää elokuvassa miestä turpaan, mies vetää takaisin. Jos pahis vetää naista turpaan, silloinkin mies lyö takaisin. Eli mies on aina se toimija, kuvailee kirjailija-käsikirjoittaja Mike Pohjola.

– Kun miehelle halutaan käsikirjoittaa kaikkein pahin asia, hänen läheisensä raiskataan, sanoo Inari Niemi.

– Kyse on siitä kenen tarinoita kerrotaan ja mistä näkökulmasta, tiivistää Paavilainen.

– Raiskatun tarina jää kertomatta, kun tarina keskittyy syyllisen etsimiseen ja rankaisemiseen.

Play rape

Anna Paavilainen kirjoitti palkitun ja kiitetyn monologinäytelmänsä Play rape kyllästyttyään itse näyttelemään kerta toisensa jälkeen raiskauksen uhria. Ensimmäinen kerta tapahtui jo Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

– Mieheni on myös näyttelijä, mutta olemme huomanneet tekevämme ihan eri työtä.

Kuten Paavilainen kaksi vuotta sitten Imagen haastattelussa totesi: ”Työyhteisön hierarkioihin ja dynamiikkaan vaikuttaa väistämättä, jos toiset vuosikausia näyttelevät kuninkaita ja toiset vaan makaavat toisten alla”.

Kaikki nämä ovat palasia samasta palapelistä: Katsojan verkkokalvoille jatkuvasti virtaavat nuorten, kauniiden ja tapettujen naisen kuvat, ahdistellut naisnäyttelijät ja näyttelijän kroppa, joka muistaa sata näyteltyä raiskausta.

Ja tämä kaikki taas osa vielä laajempaa ilmiötä: naisvihaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Väkivallan toistuvat kuviot

Mistä puhumme, kun puhumme naisiin kohdistuvasta väkivallasta?

– Ihmisoikeuskeskustelussa se on kattokäsite hyvin monenlaiselle väkivallalle, jossa yhdistävä tekijä on se, että uhrit ovat valtaosin naisia tai naisoletettuja, selventää Piia Puu Oksanen, Amnestyn sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija.

Käsitteen alle mahtuvat esimerkiksi sekä ruumiillinen että henkinen väkivalta parisuhteessa, seksuaalinen häirintä, tyttöjen sukupuolielinten silpominen, pakkoavioliitot ja ihmiskauppa.

Oksanen kertoo silmiä avaavasta kokemuksestaan, jossa hän vertaili satojen ihmiskauppaa ja lähisuhdeväkivaltaa käsittelevien oikeudenkäyntien pöytäkirjoja etsien niistä eroavaisuuksia.

Yllättäen tarinat olivatkin hyvin samanlaisia, niin väkivallan eskaloitumisen suhteen kuin siinä, kuinka uhrien kertomuksiin suhtauduttiin esimerkiksi viranomaisten taholta.

Yksilöstä rakenteisiin

Toistuvaan kaavaan törmäsi myös tanskalainen elokuvaohjaaja Christina Rosendahl tehdessään dokumenttielokuvaa kööpenhaminalaisesta turvakodista.

– Naisiin kohdistuvassa väkivallassa on kyse niin laajasta ilmiöstä, että tekisi melkein mieli piiloutua peiton alle, niin mahdottomalta asioiden muuttaminen tuntuu. Mutta koska halusin muutosta, tein aiheesta elokuvan.

– Omassa työssäni en halunnut demonisoida miehiä, koska se ei ratkaisisi mitään. Tarvitsemme miehet mukaan tekemään muutosta. Elokuvassani on monia päähenkilöitä, jotta ei keskityttäisi yksilöön, vaan toistuvaan kuvioon.

Piia Puu Oksanen on samaa mieltä. Yksilöiden lisäksi on puhuttava rakenteista ja politiikasta.

Usein rakenteiden koetaan olevan jotain abstraktia ja kaukaista. Mutta kuten Oksanen sanoo ja Rosendahlin elokuva Violently in Love näyttää, rakenteet ovat myös hyvin konkreettisia asioita, kuten turvakotien työntekijöiden tekemää työtä tai ihmisoikeuskoulutusta.

– Elokuva on mielestäni hyvä keino tuoda asioita esille. Voit nähdä mitä sukupuolittuneet valtarakenteet tekevät vain katsomalla nuoren naisen kasvoja.

Elokuvissa ei ole sattumia

Miksi samoja kuvia ja tarinoita sitten kerrotaan yhä uudelleen? Väkivallan kuvat -seminaarissa aiheesta käytiin vilkasta keskustelua.

Käsikirjoittaja Iiro Küttnerin mukaan menestyneitä tarinoita toistetaan, koska tuottajat haluavat välttää taloudellisia riskejä. Inari Niemen mielestä juuri siksi tuttua kuvastoa ja narratiivia on aktiivisesti haastettava.

Ohjaaja Saara Cantell pohti elokuvan runsasta keinovalikoimaa: eikö sen avulla voisi kertoa myös siitä, miltä väkivalta tuntuu eikä vain sitä miltä se näyttää?

Raiskatun tarina jää kertomatta, kun tarina keskittyy syyllisen etsimiseen ja rankaisemiseen.

Silläkin lienee osansa ketkä tarinoita kertovat.

Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tekemä tutkimus paljastaa miesten saavan Suomessa julkisesta elokuva-alan rahoituksesta valtaosan, naistekijöiden saadessa vain neljänneksen. Monipuolisempi tekijäjoukko tuottaisi todennäköisesti monipuolisempia tarinoita.

Taru Mäkelä muistuttaa, että vaikka keskusteluissa usein puhutaan rakenteista ja kulttuurista, elokuvantekeminen on silti individualistista.

Yksikään kuva tai kohtaus ei hänen mukaansa ole elokuvissa sattumalta, vaan kaikki on tietoisten valintojen tulosta. Ne valinnat ovat ihmisten, yksilöiden tekemiä.

– Kun mietin niitä kaikkia raiskauskohtauksia, niin luvalla sanoen Suomessakin on alalla ohjaajia, tuottajia ja kuvaajia, jotka tykkäävät raiskata sekä kuvauspaikalla fiktiivisesti että vapaa-ajallaan.

Rajusti sanottu, mutta Mäkelä todennäköisesti tietää mistä puhuu.

Hän perää tässä myös rahoittajien näkökulmaa ja vastuuta.

– Onhan ne jo käsikirjoituksessa paperilla kaikki ne silvotut ja raiskatut ruumiit.

Miten tästä eteenpäin?

Filmiaura jakoi Jussi-gaalassa Nordisk Filmin Vuoden uroteko -palkinnon Women in Film & Television Finlandille ja sen puheenjohtajalle Elina Knihtilälle. Palkinto myönnettiin tasa-arvon eteen elokuva- ja televisioalalla tehdystä työstä.

WIFT Finlandilla on meneillään esimerkiksi Näkyväksi-hanke: käsikirjoitushautomo uransa alussa oleville naispuolisille audiovisuaalisen alan ammattilaisille.

Väkivallan kuvat -seminaarin vetänyt esittävän taiteen ammattilainen Olga Palo toimii Helsingin Feministisessä salaseurassa. Seura muun muassa tutkii Koneen säätiön tuella kollektiivisia ja feministisiä työtapoja taiteessa.

Palo on myös tuottanut Beyond Bechdel -luentosarjan, jossa käsitellään naisten ja vähemmistöjen asemaa elokuvissa ja televisiossa. Miten kertoa feministisiä tarinoita ja miksi? Luentosarjan nimi viittaa Bechdelin testiin, jolla voi muutaman kysymyksen avulla tarkastella elokuvien naisrooleja.

Elokuvatuotantoyhtiö Tuffi Films otti ensimmäisenä Suomessa käyttöön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman.

Kulttuuriministeri Sampo Terho puolestaan on asettanut selvityshenkilön tutkimaan elokuva- ja kulttuurialalla tapahtuvaa häirintää ja epäasiallista kohtelua. Pieniä askeleita otetaan siis usealla rintamalla.

Keskustelussa nostetaan kuitenkin herkästi sensuuri-kortti. Eikö yleisö muka saa valita mitä katsoa? Ei kai taidetta voi näin ohjailla?

Jos todella on niin, että suuri yleisö haluaa yhä uudelleen nähdä naisiin kohdistuvaa raakaa väkivaltaa ja miehiä kostamassa sitä, ehkä myös siihen on syytä pureutua syvemmälle.

Juttua korjattu 24.4.2018 klo 15.53

Helsingin Feministinen salaseura tutkii Koneen säätiön tuella kollektiivisia ja feministisiä työtapoja taiteessa. Ei Kulttuurisäätiön tuella, kuten jutussa aiemmin erheellisesti väitettiin.