Missä menevät sananvapauden rajat?

Suomalaisessa kulttuurissa on paljon kirjoja, musiikkia, televisiota, elokuvia ja teatteria, joissa naisia halvennetaan, ahdistellaan, hakataan, raiskataan tai tapetaan. Se luo ajatuksen, että tämä on normaalia ja sitä kautta tämä käytös vuotaa fiktiosta tosielämään. Ja kun sitä on tosielämässä, sitä esitetään fiktiossa. Tämä on noidankehä, jonka taiteen ja viihteen tekijät voivat katkaista. Pitäisikö heidän?

Pohdin tätä helmikuun kolumnissani, ja sen jälkeen olen saanut osallistua paljon aihetta koskeviin keskusteluihin.

Olen haasteen jälkeen jo ehtinyt saada itseni kiinni kirjoittamasta kohtausta, jossa nainen sidotaan tuoliin.

Kolumnin vuoksi minua pyydettiin puhumaan WiFTin eli Women in Film and Television ry:n paneelikeskusteluun Season Film Festivalille (6.4.), jossa puhuttiin naisiin kohdistuvan väkivallan esittämisestä fiktiossa.

NYTin toimittaja Anton Vanha-Majamaa haastatteli meitä keskustelijoita jo ennen paneelia artikkeliin, joka ilmestyi paneelipäivän lehdessä. Artikkelissa käsiteltiin muun muassa usein rikossarjoissa toistuvaa klisettä, jossa tarina alkaa, kun rannalta löytyy muoviin kääritty kauniin nuoren naisen ruumis. Tämä on muun muassa Twin Peaksin ja tuoreen kotimaisen Karpin lähtölaukaus. Artikkelilla oli nerokkaan hyytävä otsikko Ihanat naiset rannalla.

ILMOITUS

Vanha-Majamaan haastattelussa päädyin spontaanisti haastamaan muut viihteentekijät pidättäytymään kymmenen vuotta naisiin kohdistuvan väkivallan esittämisestä. Yhdessäkään kotimaisessa televisiosarjassa, elokuvassa, näytelmässä, biisissä, oopperassa, sarjakuvassa tai kirjassa ei hakattaisi, raiskattaisi tai tapettaisi yhtään naista. Sitten vuonna 2028 voitaisiin katsoa, onko tosi paljon hienoja tarinoita jäänyt kertomatta, ja onko yhteiskunnallamme hirvittävä tarve nähdä lisää naisten pahoinpitelyä.

Esittämääni haasteeseen kirjoittivat 11.4. Lily-blogiinsa todella hyvän vastineen ihailemani räppäri Mercedes Bentso sekä ohjaaja Aino Suni. ”Tekemällä uhrin kokemuksesta tabu ja kielletty puheenaihe, vain pahennetaan uhrin häpeää. Haluamme muistuttaa, että väkivaltaa kohdanneet naiset voivat itse haluta käsitellä omaa kokemustaan taiteen kautta.”

Hyvä pointti.

Täsmennän esittämääni haastetta niin, että uhrien kokemuksen näkyväksi tekeminen pitää olla sallittua sekä sellainen naisiin kohdistuva väkivalta, jossa naiset itse valitsevat asettua väkivallan areenalle – esimerkiksi ryhtymällä sotilaiksi, nyrkkeilijöiksi tai poliiseiksi. Jos naispoliisi taistelee naisroiston kanssa, voivat nyrkiniskut olla pikemminkin voimaannuttavia kuin alistavia.

Paneelikeskustelussa tiivistin nykyisen fiktion ongelman näin: Kun pahis lyö miestä, mies lyö takaisin. Kun pahis lyö naista, mies lyö takaisin.

Olen miettinyt, että mitä jos meillä olisi 2008 asetettu tällainen haaste koskien miesten kohtaamaa väkivaltaa. Mitä tarinoita olisi jäänyt kertomatta? Toki miehiä on fiktiossa hakattu ja tapettu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Usein kuitenkin sellaisia miehiä, jotka ovat itse valinneet väkivallan tien.

Paljonko miehiä on raiskattu fiktiossa 2008–2018? Ei kovin montaa. Omassa tuoreessa romaanissani näin käy ja varmaan muutama muukin esimerkki löytyy. Kovin suurta lovea ei olisi suomalaiseen taiteeseen ja viihteeseen tullut, jos olisimme kymmenen vuotta sitten vannoneet, että emme kerro tarinoita miesten raiskauksista.

On melkein kuin meillä olisi jo valmiiksi jonkinlainen sanaton sopimus, että siitä ei puhuta. Onko naisten raiskaaminen tai naisten raiskausten esittäminen sitten jotenkin kiinnostavampaa, koskettavampaa tai peräti hyväksyttävämpää? Häiritsevä ajatus.

Tarkalleen samaa asiaa on puitu suhteessa Kansallisoopperan Verdi-esitykseen Trubaduuri. Ooppera on traaginen rakkaustarina, joka sijoittuu sota-aikaan. Sen aihe ei kuitenkaan ole sota vaan ihmissuhteet: Kuka tykkää kenestä ja kuka on sukua kenelle?

Oopperan perinteeseen kuuluu, että ohjaaja voi sijoittaa tapahtumat johonkin uuteen asiayhteyteen tehdäkseen teoksesta ajankohtaisemman tai tarjotakseen siihen uuden tulkinnan. Ohjaaja Joan Anton Richi on sijoittanut tapahtumat Espanjan 1800-luvun sisällissotaan.

Toimittaja Taika Dahlbom kirjoitti Helsingin Sanomissa (11.4.) yleisön hämmästyneen, kun alkuaarian taustalle oli lisätty tarinaan liittymätön joukkoraiskaus. ”Nautinto jäi tyrmistyksen jalkoihin”, Dahlbom kertoo, ja toteaa, että #metoo-keskustelu ei ole ”vaikuttanut siellä, missä sen olisi pitänyt.”

Oopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi vastaa Hesarissa kaksi päivää myöhemmin, että ohjaaja on laittanut esityksen käsittelemään sodan kauhuja ja ”sen pitää voida näkyä myös oopperanäyttämöllä”.

Ohjaajalla ”on oikeus tulkita teosta” ja ”oopperataide heijastelee koko ihmisyyden kirjoa”.

Paasikivi ei vastaa Dahlbomin kritiikkiin vaan aivan toiseen väitteeseen, siihen saako näin tehdä. Kyllä saa.

Mutta pitäisikö?

Vanha-Majamaan haastattelun lopuksi jouduin pohtimaan, pystynkö sitoutumaan esittämääni haasteeseen, mutta päätin yrittää. Vaikka siitä on vain muutama viikko, olen sen jälkeen jo ehtinyt saada itseni kiinni kirjoittamasta kohtausta, jossa nainen sidotaan tuoliin. Haasteen ansiosta tajusin eteneväni kliseen kautta ja muuttaessani kohtausta se tuli myös kiinnostavammaksi.

Jatkossakin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa saa esittää. Haastan edelleen muut taiteen ja viihteen tekijät kymmeneksi vuodeksi olemaan esittämättä – yllämainituin poikkeuksin.

Sananvapaus on sitä, että jotain saa kirjoittaa, sanoa ja esittää.

Kannattaa miettiä myös, pitäisikö niin tehdä. Sitä on vähintään yhtä tärkeä asia: sananvastuu.