Sisällissodan ratkaisuja katsojaan valkoisten ja punaisten silmin. Kahdelle eri näyttämölle viety esitys syvenee loppua kohden.

Vuosi 1918 on inspiroinut valtavasti etenkin suomalaista teatteriväkeä. Projekteja versoo tiuhaan ympäri maata, ja kattava tutustuminen kävisi kokopäivätyöstä. Mutta hyvä niin, näyttämötaide on soveliaimpia tapoja koettaa raottaa sisällissodan mustia komeroita, osapuolten mielenmaisemaa.

Uusin kantaesitys Stadi 1918 – taistelu Helsingistä lienee omaleimaisimpia virityksiä keväästä 1918. Se jakautuu kahtia: ensimmäinen näytös Bottalla kuvaa valkoisten tunnelmia, ja toiseen näytökseen siirrytään punaisten eloonjäämiskamppailuun Työväentalolla. Mainiosti oivallettu, että viedäänpä esitys alkuperäisiin miljöisiin. Molemmilla pytingeillä oli vissi paikkansa 1910-luvun ratkaisuissa.

Joutavinta on Eino Leinon lemmenhuolten vatvonta

Näyttämötaide on soveliaimpia tapoja koettaa raottaa sisällissodan mustia komeroita, osapuolten mielenmaisemaa.

Bottan juhlasalissa eletään odotusta ja täyttymystä, jonka suo saksalaisten sisäänmarssi Helsinkiin huhtikuussa 1918. Reetta Ristimäen ohjaama näytös pohjautuu paljolti aikakauden musiikkiin ja lauluihin. Läsnä on enimmäkseen kulttuuri-ihmisiä, joiden henkeä yhdistää riemu vapautuksesta ja hajottaa asenne kapinaan ja rangaistuslinjaan.

Koolla on väkeä Eino Leinosta Aino Kallakseen, Juhani Ahosta L. Onervaan. Teatterillisesti jakso jää pintaan, lähinnä ajasta napattujen repliikkien lausumiseksi yleisöön päin – ja sinänsä komeiksi lauluiksi. Reetta Ristimäen musiikkitausta ja -taidot suuntaavat esitystä hieman kabareemaiseksi.

ILMOITUS

Yllättävämpää draamaa syntyy vain kyypparipojan (Miro Apostolakis) monologista. Sisällissotaan ja suuriin ratkaisuihin nähden joutavinta on Eino Leinon lemmenhuolten vatvonta. Laulut pelaavat hyvin.

Siltasaaressa tunnelma tiivistyy

Jos Botta jättää hapuilevia vaikutelmia, niin Siltasaaressa tiivistyy. Työväentalon Juho Rissanen -saliin on luotu hämärä näyttämötila, joka on otollinen ripeästi vaihtuville tiheille kohtauksille.

Punaiset talolla ovat epätoivoisissa tunnelmissa: tappio häämöttää, saksalaistykkien kumu lähenee, nälkä kourii yhä pahemmin, johtajat ovat pakosalla.

Ainoana korkeista päälliköistä paikalle ilmaantuu Antti Kiviranta (Anne Tastula), joka kieltää jo valmiiksi neuvotellun punaisen Helsingin antautumisen. Taistelua jatketaan ja lahtari lyödään, Kiviranta mesoaa.

Kiviranta on historian tosihenkilö. Näytelmässä hän asettuu uupunutta työläisjoukkoa vastaan, agiteeraa ja valehtelee, vahingoittaa ja alistaa ihmisiä. Ohjaaja Sirpa Riuttala rakentaa esityksen pääjännitteen ryhmän ja Kivirannan välille. Kuumapäitä on rivimiehissäkin, kuten raivoa kihisevä Leevi Laurila (Taneli Nordberg).

Työväentalolla näytellään voimallisesti

Työväentalo-jakso kiteyttää punaisten tappion hetket. Ristiriidat ilmentyvät kirkkaina, kurjuus ja kuolema ovat läsnä, muutamien nuorten perusteeton into riipaisee, samoin rauhanmies Matti Halmetojan (Riku Immonen) turhat vetoomukset.

Työväentalolla näytellään voimallisesti, ja Riuttala irrottaa hienoja sävyjä amatööriryhmästään. Mainittujen päähahmojen rinnalla onnistuu koko tusinan vahvuinen näyttelijäkaarti, nuoria myöten. Eikä Koiton Laulun kuoron rooli ole vähäpätöisimpiä.

Poikkeuksellinen esitystila ja -tilanne sinetöivät esityksen: vaikuttunut hiljainen yleisö astelee ulos graniittilinnasta. Sodan kauhu on hipaissut.

Kaikkinensa Stadi 1918 – taistelu Helsingistä luo voimakkaita elämyksiä. Botta on pari astetta kepeämpi preludi jonka päälle vasta jyrähtää päänäytös.

Stadi 1918 – taistelu Helsingistä. Osat: Valkoisten voitto (ohjaaja Reetta Ristimäki) ja Punaisten tappio (ohjaaja Sirpa Riuttala). Esiintyjiä Ylioppilasteatterista, Sibelius Akatemiasta, Elannon Näyttämöltä, Koiton Laulusta ja Norssista. Esitys alkaa Bottalla ja päättyy Työväentalolla