Vapriikin kuva-arkisto

Tie Tampereelle 1918 -elokuva muistuttaa dramatisoitua radiokuunnelmaa, mutta onnistuu vihdoin loppuhetkillä.

Alussa pohjustetaan historiallisten realiteettien perustalta lyhyesti ja ytimekkäästi jo lähtöasetelmiltaan hyvin epätasaisen sisällissodan syntytausta. Ikävä kyllä jatko muuttuu melko pian monotonisuudessaan uuvuttavaksi.

Ahti Jokinen lukee pohjana olevan Heikki Ylikankaan teoksen tekstiä tavalla, joka jatkuessaan ja jatkuessaan alkaa muistuttaa latteasti dramatisoitua radiokuunnelmaa. Välillä kuviin ponnahtaa vaihtuvissa miljöissä tutkija Tuomas Hoppu selostaen menoa kohti Tamperetta vastaavalla yksitotisuudella.

Kuvallisesti dokumentti on paikoin melkeinpä vaivaannuttavaa katsottavaa. Usein kuviin ilmestyvät karttakuviot eivät jäsennä sotatapahtumien etenemistä läheskään yhtä terävästi kuin kirjallisessa muodossa. Näiltä osin vaikutelma on useimmiten kuivakkaan teoreettinen.

Oivaltava persoonallinen näkökulma puuttuu.

Vastaavasti lintuperspektiivi samanlaisina toistuvissa nykymaisemissa ja -miljöissä ei saa yhteyttä sadan vuoden takaiseen todellisuuteen.

Arkistomateriaalin käyttö on valjua, oivaltava persoonallinen näkökulma puuttuu, ja päälle päätteeksi elokuvalla on aivan liikaa pituutta, yli kaksi tuntia. Dokumentista puuttuu sekä elokuvavälineen että aiheen ehdoilla toimiva dynamiikka, se on Ylikankaan merkkiteoksen vesitys.

ILMOITUS

Odotus palkitaan

Aivan toista luokkaa Tapio Kalliomäen luomuksen rinnalla on äskettäin televisiossa esitetty ja Areenassa yhä katsottavissa oleva Seppo Rustaniuksen Uhrit 1918 (2008). Siinä isot yhteiskunnalliset tekijät ja yksilökohtalot kietoutuvat luontevasti toisiinsa samassa historiallisessa yhtälössä. Rustaniuksen dokumentin rytmitys tihentää oivaltavasti sisällissodan dramaattista poltetta.

Tässä mielessä Tie Tampereelle 1918 antaa odotuttaa itseään, mutta kaikesta edellä esitetystä kritiikistä huolimatta tuo odotus kannattaa.

Tie Tampereelle 1918 antaa parastaan päätöshetkillä eli tapahtumissa, joissa kuvataan välittömiä hetkiä sen jälkeen, kun valkoiset olivat lopullisesti ottaneet Tampereen haltuunsa 6. huhtikuuta.

Hävinneille kylmää kyytiä

Sotastrategian klassikossaan Sodankäynnin taito Sun Tzu kirjoittaa: ”Se, joka pyrkii kukistamaan naapurinsa, saavuttaa päämääränsä vahingoittamalla näitä”.

Tie Tampereelle 1918 havainnollistaa tuota lausetta, jossa kiteytyy oikeastaan sisällissotamaisen sotimisen perimmäinen luonne. Tässä mielessä termi ”kansalaissota” on tavallaan hedelmällisempi.

Toisin sanoen sota vietiin varsinaiseen päätökseensä toimenpiteillä, joilla murrettiin ”naapurien” selkäranka myös ja ennen kaikkea jatkoa ajatellen. Suomi saatiin ehdottomaan valkoiseen komentoon, mikä myös tarkoitti, että 1920- ja 1930-luku tarjosivat hävinneille kylmää kyytiä, kuten emeritusprofessori Seppo Hentilä eräässä radio-ohjelmassa jokin aika sitten osuvasti totesi.

Asiaa nopeuttivat Tampereen valtauksen jälkeisten pikajoukkoteloitusten ohella myös monet vankileirit, ei yksin pahamaineinen Tammisaari.

 

TIE TAMPEREELLE 1918 (Suomi 2018). Ohjaus ja käsikirjoitus Tapio Kalliomäki. Perustuu Heikki Ylikankaan samannimiseen 1994 Tieto-Finlandialla palkittuun sotahistorialliseen teokseen. Kertojat Ahti Jokinen, Tuomas Hoppu. Viljo Kajavan runot lausuu Jokinen. Ensi-ilta 13.4. Helsinki, Oulu ja Turku sekä 20.4. Lahti.