Jos Helsinkiä lähestyy keväällä 2030 Ruotsin-laivalla, kantakaupungin ikoniset maamerkit lienevät entisellään: Kaivopuisto, Johanneksen ja Agricolan kirkontornit, Suurkirkko, Kauppatori, Uspenskin katedraali ja Katajanokan empire-korttelit. Muutokset alkavat näkyä ratikkamatkan päässä keskustasta: Keski-Pasilan, Jätkäsaaren, Hernesaaren, Kalasataman ja Kruunuvuorenrannan kaltaiset uudet asuinalueet.
Tukkoisessa ja täyteen rakennetussa kantakaupungissa on ollut isoja betonisaarekkeita rahtilaivasatamina ja ratapihoina. Kun satamat vuonna 2008 muuttivat Vuosaareen, asuntorakentamiselle vapautui reippaasti tilaa. Tätä Pekka Sauri, 63, pitää suurimpana kaupunkirakenteellisena muutoksena kenties sataan vuoteen.
Sauri ehti olla vuodet 2003–17 rakennus- ja ympäristötoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja ja sitä ennen 1980-luvulta asti vihreä kaupunginvaltuutettu.
”Nykyisen kaltaista Itä-Helsinkiä ei voisi olla ilman metroa. Metro- ja paikallisjunat ovat kaupungin laskimo- ja valtimosuonia.”
Hän oli mukana tekemässä linjauksia, jotka alkavat 2020–30-luvuilla toden teolla näkyä. Viimeiset vuodet kaupungin johdossa olivat hengästyttäviä: piti juosta kovaa pysyäkseen paikallaan.
– Siinä oli kylmä rinki päällä koko ajan. Varsinkin tietotekninen kehitys on älyttömän nopeaa. Toisaalta Suomessa, maailman paikallishallintovetoisimmassa maassa, muutokset eivät tapahdu hetkessä. Otimme uusia innovaatioita käyttöön ja pelkäsimme, että ne olisivat jo neljässä vuodessa vanhentuneita, Sauri huokaisee.
Tornitaloja ja teollista menneisyyttä
Uusien asuinalueiden myötä Helsinki saa ensimmäiset, 20–30-kerroksiset pilvenpiirtäjäryppäänsä. Saurista kehitys on luonnollista: kaupunki kasvaa 8 000 asukkaalla vuodessa, maa-ala ei lisäänny. Tarvitaan siis lisää kerroksia.
– Maan allekin on rakennettu paljon: parkkihalleja, varastotiloja, väestönsuojia ja huoltotunneleita. Helsinki taitaa olla ainoa kaupunki maailmassa, jolla on maanalainen yleiskaava, Sauri muistuttaa.
Pilvenpiirtäjät ja kauppakeskukset ovat kuitenkin vain yksi puoli näitä uusia alueita.
Kalasatamassa luotetaan merellisyyteen. Sörnäistenniemen teollisuus- ja satama-alue muodostettiin aikoinaan täyttämällä salmia. Nyt alueelle tulee uusia kanavia ja niiden yli siltoja. Kävellen tai pikaratikalla pääsee Mustikkamaan ja Korkeasaaren kaltaisille virkistysalueille.
2020–30-lukujen Kalasatamaan on luvassa loft-asuntoja, kelluvia asuntoja, terassitaloja ja kaupunkihuviloita. Ekotehokkuus on suunnittelun kantava teema.
Teollista menneisyyttäkin on tarkoitus säästää: Suvilahden entinen voimalaitosalue on jo nyt festarijärjestäjien suosiossa. On bänditilaa ja kuvataiteilijoiden studioita.
Tukkutorille, siis entisen olutpanimon, etikkatehtaan ja teurastamon maisemiin, suunnitellaan etnohenkistä kauppa- ja ravintolapihaa.
Asumisen hinta hirvittää
Ollaanko Helsingissä viimein opittu kunnioittamaan vanhan ja uuden rinnakkaiseloa? Toinen pitkän linjan Helsinki-poliitikko, vasemmistoliiton kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäki, 41, on varovaisen optimistinen.
Hänen lapsuutensa Puu-Pasila jyrättiin kerros- ja toimistotalojen tieltä. Silloin vannottiin tehokkuuden ja uuden ajan nimeen. Valtuustouransa alkuaikoina Arhinmäki oli mukana puolustamassa VR:n makasiineja ja Lapinlahden sairaalaa.
– Peruslähtökohtani on, että kaupungissa pitää näkyä sen erilaiset kerrostumat, vuosikymmenten ja arkkitehtuurin suuntausten rinnakkaiselo. Nämä uudet asuinalueet näyttävät kaupungin havainnekuvissa hyvältä. Olen vain monta kertaa huomannut, että kun kamreeritasolla ruvetaan päättämään euroista, luovat ja innovatiiviset ratkaisut unohtuvat.
Nyt on herätty suojelemaan vanhaa teollisuusrakentamista. Mutta samaan aikaan jotkut 1960-, -70- ja jopa -80-luvun kohteet ympäri kaupunkia ovat vasaran alla. Osaammeko me arvostaa oman aikamme arkkitehtuuria, Arhinmäki kysyy.
Entä kenellä on varaa asua Kalasataman kaltaisissa uusissa uljaissa ekokaupunginosissa? Luovalla luokalla, kolmi-nelikymppisillä boheemeilla porvareilla? Vai myös ihan tavallisilla työssäkäyvillä ihmisillä ja lapsiperheillä.
”Helsinki taitaa olla ainoa kaupunki maailmassa, jolla on maanalainen yleiskaava.”
– Emme voi rakentaa vain itsemme kaltaisille ihmisille pyöräilybaanoja, vapaita kulttuuritiloja ja etnisiä kahviloita. Vaan huolehtia peruskouluista, terveyspalveluista ja kaupungin vuokra-asunnoista myös.
Kaupungin viimeisimmästä asunto-ohjelmasta on varattu 20 prosenttia omakustanne-vuokrataloille. Ongelmana on, että nekään eivät tahdo toteutua aikataulussa. Rakennusala on Helsingissä keskittynyttä, grynderit eivät saa kaupungin vuokrataloista niin paljon voittoa kuin muista kohteista.
Arhinmäki puhuu mieluummin omakustanne-vuokra-asunnoista kuin sosiaalisesta tai tuetusta asuntotuotannosta: asukkaat maksavat vuokrissaan joka euron pääoma- ja hoitokustannuksista. Eikä Helsingin hintatasolla edes kaupungin asunnoissa ole erityisen halpaa.
Yksilöllisyys ja anonymiteetti vetävät
Globaalina megatrendinä on kaupungistuminen, nimenomaan pääkaupungistuminen: enää ei niinkään muuteta maalta kaupunkiin, vaan pienemmistä keskuksista suurimpaan ja kauneimpaan.
Helsingin kasvu on jatkunut talouden ylä- ja alamäistä huolimatta. Eikä edes yhtä nopeasti kuin lähimmillä verrokkikaupungeilla, Tukholmalla ja Oslolla.
Arhinmäki on vuosien varrella löytänyt itsestään aluepoliitikon.
– Puolustan sitä, että ihmisillä pitäisi kaikkialla Suomessa olla oikeus asua ja elää siinä kunnassa tai kaupungissa, jossa on syntynyt. Eikä muuttaa vasten tahtoaan. Saman pitäisi päteä Helsinkiinkin: monet tuttuni, nuoret lapsiperheet ja muut ovat joutuneet muuttamaan ympäryskuntiin, koska Helsingin vuokrat ovat niin älyttömät.
Itsetarkoituksellinen kasvu ei ole helsinkiläisten itsensäkään etu: vuokrat laukkaavat omissa sfääreissään, koulut ja päiväkodit ovat täynnä. Kaupunki joutuu koko ajan investoimaan. Muualla maassa jopa puretaan kunnallisia vuokrataloja, koska niille ei riitä kysyntää.
Arhinmäen mukaan kaupungistumiselle ei ole ainakaan poliittisin päätöksin paljon tehtävissä. Taistelu kaupungistumista vastaan olisi Don Quijoten kamppailua tyylimyllyjä vastaan, keskustalaisten siltarumpupoliitikkojen kaipuuta menneeseen maailmaan.
– Kaupungeissa vetää niiden monipuolinen tarjonta, mahdollisuus yksilöllisyyteen ja anonymiteettiin, vaikka samaan aikaan olisi tosi vahvaa kaupunginosatason yhteisöllisyyttä. Minäkään en koe itseäni ensisijaisesti suomalaiseksi tai edes helsinkiläiseksi, vaan pasilalaiseksi ja nyttemmin ”hertsigalaiseksi”.
Lähiöitä elävöittämässä
Herttoniemenrannassa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa asuva Arhinmäki kuuluu juuri siihen porukkaan, jota myös ”vanhoissa” lähiöissä tarvitaan.
Helsingin lähiöt on aikoinaan rakennettu aika väljästi ja matalasti. Kun nuoret ovat aikuistuneet ja lähteneet luomaan omaa elämäänsä, heidän vanhempansa ovat jääneet viettämään eläkepäiviä. Mutta riittääkö lähikaupoilla, kahviloilla, kirjastoilla ja terveyskeskuksilla enää asiakkaita?
Lähivuosien haaste onkin lähiöiden tiivistysrakentaminen, niin että houkuteltaisiin aktiivi-ikäisiä työssäkäyviä asukkaita, opiskelijoita ja lapsiperheitä.
”Kaupungeissa vetää niiden monipuolinen tarjonta, mahdollisuus yksilöllisyyteen ja anonymiteettiin, vaikka samaan aikaan olisi tosi vahvaa kaupunginosatason yhteisöllisyyttä.”
Yksi osa tätä lähiöiden kaavailtua uutta tulemista ovat Raide-Jokeri ja muut pikaraitiotiet. Ne ovat tulossa 2020-luvun alussa helpottamaan Helsingin pullonkaulaa, poikittaisliikennettä.
– Totta kai joka kerta kun tiivistysrakennetaan, ollaan jonkun takapihalla. Oli kyse sitten Maunulasta tai vanhasta Herttoniemestä, täytyy tasapainoilla asukkaille rakkaiden metsien ja kallioiden kanssa. Toisaalta jossain Siilitien Erätorilla ei ole enää paljon mitään palveluita ja uutta väkeä tarvitaan, Arhinmäki linjaa.
Tilanne vaatii luovia ratkaisuja. Arhinmäki muistelee eduskunnan joukkueen jalkapallo-ottelua Myllypuron kentällä. Matkalla sinne hän jäi ihastelemaan Alakiventiellä, surullisen kuuluisten myrkkytalojen naapurissa tehtyä ratkaisua: kerrostaloon oli rakennettu kaksi kerrosta lisää. Sillä oli rahoitettu putkiremontti ja julkisivun kohentaminen.
Kunnon viestintä ehkäisee nimbyilyä
Niin vasemmalla kuin vihreissäkin kaupunkilaisten oma aktivismi nähdään voittopuolisen hyvänä asiana. Sillä on kuitenkin kahdet kasvot: yhtä hyvin kyse voi olla nimbyilystä. Asunnottomien tai mielenterveyskuntoutujien tukiasuntoja ei haluta naapuriin. Sama torjunta voi päteä myös pikaratikkaan ja vuokrataloihin sen varressa.
Nykyisessä työssään Helsingin yliopiston organisaatioviestinnän työelämäprofessorina Sauri ei näe muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kommunikaatioon ja parhaan argumentin voimaan.
– Joskus voi syntyä sellaisia salaliittoteorioita, että virkamiehet keksivät omia neronleimauksiaan kaupunkilaisten pään menoksi. Mutta mitä tiheämmin asutaan, sitä enemmän kaikki joutuvat antamaan toisilleen tilaa ja ymmärtämään se urbaani heterogeenisyys. Kun asiat viestii kunnolla, välttyy monelta väärinkäsitykseltä.
Iso juttu Itä-Helsingin kannalta tulee olemaan 2018–19 valmistuva Metropolia Ammattikorkeakoulun uusi Myllypuron-kampus. Se tuo Myllypuron ja Kontulan kulmille 6 000 opiskelijaa ja 500 opettajaa tai muuta henkilökuntaa.
– Itä-Helsingistä saa usein olla vähän huolissaan. Nyt sinne on tulossa komea uusi korkeakoulu, joka on metron kautta yhteydessä Helsingin yliopistoon ja Aalto-yliopistoon ja lisäksi Raide-Jokerin kautta Viikkiin, Sauri innostuu.
Sosiaalisen sekoittumisen politiikkaa
Sauri ja Arhinmäki ovat yhtä mieltä Helsingin suuresta onnistumisesta: sosiaalisen sekoittumisen politiikasta. Vähän kaikkialta löytyy rinta rinnan kaupungin vuokrataloja, kovan rahan asuntoja, Saton ja VVO:n kohteita, Hitas- ja Ara-asumista sekä erilaisia asumisoikeus- ja osaomistusjärjestelyjä.
Palavia ghettoja esiintyy lähinnä perussuomalaisten poliitikkojen puheissa tai rap- ja hip hop -muusikkojen sanoituksissa. Dystooppista Itä-Helsinki-kuvaa levittävät myös iltapäivälehdet.
Mutta mikä on todellisuus? Pahamaineiset Kontulat, Jakomäet ja Vuosaaretkin ovat maailman mittakaavassa turvallisia, viihtyisiä ja sosiaalisesti monimuotoisia.
– Kaupungin hommissa ollessani kerrottiin vitsiä, jossa Helsinkiin tulee joku ulkomainen valtuuskunta. He pyytävät saada nähdä jonkin ongelmalähiön, jossa on maahanmuuttajia, poltettuja autoja ja nuorisojengejä. Eivätkä millään ota uskoakseen, ettei sellaista Helsingistä löydy, Sauri naurahtaa.
Liikenteen laskimo- ja valtimosuonet
Arhinmäen mukaan Helsingin vahvuus on, ettei ole päässyt syntymään huono-osaisten lähiöitä ja toisaalta muurien taakse piilotettuja rikkaiden luksusalueita. Tästä pitää jatkossakin pitää kynsin hampain kiinni.
– Meillä on toki pistemäistä segregaatiota, yksittäisiä taloja ja ihmisiä, jotka voivat olla jo kolmannessa sukupolvessa syrjäytettyjä yhteiskunnasta. Eikä Lehti- tai Kuusisaaressa kovin monta pienituloista asu.
Jotta mikään osa kaupungista ei putoaisi jatkossakaan kehityksen kelkasta, julkinen liikenne on avainsana.
– Nykyisen kaltaista Itä-Helsinkiä ei voisi olla ilman metroa, se on aivan elinehto. Metro- ja paikallisjunat ovat kaupungin laskimo- ja valtimosuonia. Seuraavaksi on tärkeää saada muitakin suonia. Stadilaiset rakastavat ”sporaa” yli kaiken, pikaratikat voisivat viimein poistaa myös poikittaisliikenteen tukokset, Arhinmäki arvioi.
Länsimetron viimein valmistuttua monet ovat suunnanneet katseensa itään. Metron laajenemista Mellunmäestä Vantaan kaakkoiskulman ja Helsingin Östersundomin kautta Sipooseen lienee turha odottaa ainakaan vuonna 2030.
Östersundom-toimikunnassa istunut Sauri myöntää, ettei ole kovin toiveikas. Lounais-Sipoo liitettiin Helsinkiin vuonna 2009. Natura-alue ja metrotunnelien kannalta hankala, savinen maaperä ovat koko ajan nakertaneet Helsingin kasvupotentiaalia sillä suunnalla.
Kaksoiskaupunki Talsinki?
Toinen pitkän tähtäimen suunnitelma, joka ei millään ehtine valmiiksi ainakaan vuoteen 2030 mennessä, on Helsingin ja Tallinnan välinen tunneli.
– Apulaiskaupunginjohtajana hoidin myös Tallinna-asiaa. Ruotsissa suunnitellaan nopeita junayhteyksiä Tukholmasta ja Göteborgista Tanskan kautta Saksaan. Virossa havitellaan Rail Balticaa, Tallinnan, Latvian Riian ja Liettuan Kaunasin kautta Varsovaan. Me olemme yhden ylimääräisen meren ja lauttamatkojen päässä Euroopasta. Olisihan se komea päästä yöjunalla Berliiniin. Mutta Helsinki–Tallinna-tunneli olisi maailman pisin raidetunneli ja 15 miljardin euron investointi. Yksin matkustajaliikenteellä sitä tuskin saa kannattavaksi, Sauri pohtii.
Tunnelihankkeen puolustajat vetoavat Kiinan talousnäkymiin. Koillisväylä saattaa tulevaisuudessa olla sula ympärivuotisesti. Aasiasta tulevat ro-ro-alukset voisivat purkaa konttinsa jo Norjan Vesisaaressa ja Kirkkoniemessä. Konttien matka jatkuisi edelleen maamme halki ja Suomenlahden ali Eurooppaan. Jo ilmastonmuutoksen takiakin tavaraliikennettä pitäisi saada pyöriltä raiteille.
Sauri ja Arhinmäki toivovat, että tunneli ja sen myötä Talsinki-kaksoiskaupunki voisivat tulevaisuudessa olla mahdollisia. Hankkeen taloudellinen suuruusluokka vain mietityttää.
Autokaupungista neuvostoydinvoimaan
Kasvupaineistaan huolimatta huolimatta Helsinki pyrkii hiilineutraaliksi vuoteen 2035 mennessä.
Piraattipuolueen Petrus Pennanen teki marraskuussa 2017 valtuustoaloitteen pienikokoisten, sarjatuotantona valmistettavien kelluvien ydinvoimaloiden sopivuuden selvittämisestä. Ne voisivat tulevaisuudessa tuottaa kaukolämpöä Helsinkiin.
Arhinmäki toppuuttelee innokkaimpia, scifi-henkisiä visionäärejä:
– 1960-luvun lopussa oli esillä Smith-Polvisen liikennesuunnitelma, joka olisi tehnyt Helsingistä amerikkalaistyylisen autokaupungin moottoriteineen. 1970-luvun alussa Vuosaaren Uutelasta oli varattu paikka neuvostovalmisteiselle ydinvoimalalle. Jos jompikumpi tai molemmat olisivat toteutuneet, kaupunki olisi aika eri näköinen nyt.
– Kaupunkipolitiikka on usein paljon pitkäjänteisempää kuin hektinen, vaalikausi kerrallaan etenevä valtakunnan politiikka. Pitäisi miettiä, mitkä liikenne- ja energiaratkaisut ovat toimivia paitsi nyt, myös vuosikymmenten päästä. Eikä meille jäisi käteen vanhentunutta teknologiaa ja jäteongelmia.