Gail Honeymanin esikoisteos Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samanaikaisesti hauska ja surumielinen, mutta sydämellinen teos.
Kolmekymppinen Eleanor käy arkisin töissä, perjantaisin hän ostaa vodkaa ja sulkeutuu asuntoonsa lähteäkseen taas maanantaina töihin. Keskiviikkoisin hän puhuu puhelimessa julman ja vääristyneen maailmankuvan omaavan äitinsä kanssa ja puolen vuoden välein hänen luonaan vierailee sosiaalityöntekijä. Heitä lukuunottamatta Eleanor on kotonaan aina yksin.
Yksin hän on kaikkialla muuallakin. Kymmenen vuotta saman työnantajan palveluksessa ei ole tehnyt hänestä varsinaisesti työyhteisön osaa. Yksinäisyys on kahlinnut Eleanorin, eikä hän osaa enää suhtautua objektiivisesti itseensä. Kun muut pilkkaavat häntä yhtyy hän mukaan nauruun.
Eleanor ei ole varsinaisesti sankari, mutta kuitenkin on
Eleanor tiedostaa yksinäisyytensä, mutta ei osaa tehdä mitään sen poistaakseen
”Nykyään yksinäisyys on uusi syöpä; se on jotain hävettävää ja kiusallista, johon siitä kärsivä on jollakin epämääräisellä tavalla itse syypää.”, hän ajattelee.
Teeskentelemätön totuudentorvi
Kirjan alusta asti on selvää, että Eleanorille on tapahtunut jotain pahaa menneisyydessä. Äidin uhkaavat ja myrkylliset puhelut yhdistettyinä Eleanorin kasvojen palovammoihin eivät piirrä kuvaa onnellisesta lapsuudesta. Teos käärii kerros kerrokselta auki Eleanorin elämää paljastaen vähitellen syyt hänen käytökselleen.
Eleanorin tapa kommunikoida vaikuttaa jokseenkin autistiselta. Hän ymmärtää toisten sanat aina kirjaimellisesti ja laukoo totuuksia asiaa sen kummemmin ajattelematta. Lisäksi hän on hyvin tarkka asioiden todenperäisyydestä ja oikoo päättäväisesti myös toisten puheita, oman puheensa sekaan hän ripottelee mielellään sivistyssanoja tai ranskankielisiä lauseita.
Eleanor ei yksinkertaisesti osaa teeskennellä ja koska hänellä ei ole kokemusta itseensä kohdistuneesta empatiasta,ei hän myöskään osaa jakaa sellaista toisille. Eleanorissa ei kuitenkaan ole mitään ilkeää. Lukija haluaa ehdottomasti olla Eleanorin puolella ja toivoo hänelle vain hyvää.
Eleanorin vakiintunut elämä kokee muutoksen, kun uusi työkaveri ei suostu lannistumaan naisen niukkasanaisuudesta huolimatta. Raymond ei vain tunnu välittävän Eleanorin tavasta kommunikoida. Sattumalta yhtä aikaa töistä lähtiessään he näkevät tuntemattoman miehen kaatuvan kadulle. Raymond syöksyy auttamaan ja vetää Eleanorin mukaansa. Vaikka empatian osoitus on naiselle vierasta ja uutta, toimii hän silti ohjeiden mukaisesti ja puhuu maassa tajuttomana olevalle miehelle sillä aikaa, kun Raymond soittaa apua.
”Teidän ei tarvitse hätäillä. Sairaat hoidetaan Britanniassa täysin veloituksetta ja yleisen mielipiteen mukaan niin hyvin, että vain harvassa maassa pystytään samaan. Olette onnekas mies. Siis ette varmaankaan haluaisi kaatua ja rikkoa itseänne esimerkiksi hiljattain itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa, kun ottaa huomioon sen valtion tämänhetkisen poliittisen ja taloudellisen tilanteen.”
Ystävyyden lämmin hehku
”Nykyään yksinäisyys on uusi syöpä; se on jotain hävettävää ja kiusallista”
Raymond on päättänyt ystävystyä Eleanorin kanssa ja vie tämän jopa tapaamaan apua tarvitsevaa ja äärimmäisen ystävällistä äitiään. Yllättäen Eleanor huomaa, että toisten auttaminen kohentaa hänen omaa oloaan.
”En olisi ikinä uskonut, että pienet teot voivat herättää niin vilpitöntä ja myönteistä vastakaikua. Tunsin että jokin hehkui sisälläni – ei kuten roihuava tuli vaan pikemminkin kuin pieni vakaasti palava kynttilä.”
Raymondin myötä ihmisten määrä Eleanorin elämässä kasvaa nopeasti. Eleanor on kömpelö eikä hänellä juuri ole sosiaalisia taitoja, mutta Raymondin opastuksella hän pyrkii tekemään parhaansa. Samalla, kun Eleanor tutustuu uudelleen elämään, palaavat myös hänen menneisyytensä haamut alati konkreettisimpina takaisin. Raymondin ystävyydestä kasvaa kuitenkin vähitellen lämmin villapaita, joka suojaa Eleanoria pahimmilta iskuilta.
Eleanor on ihastuttava hahmo, jonka tapa tarkastella maailmaa on hykerryttävä. Hän kiinnittää huomiota asioihin, jotka monesti menevät meiltä ohitse. Eikä Eleanor ikinä arastele kysymistä, jos jokin asia on epäselvä. Koska sosiaaliset säännöt ja normit eivät ole sanelleet Eleanorin elämää on hänen tapansa katsoa todellisuutta lapsenomaisen utelias ja ihanan virkistävä.
Eleanor ei ole varsinaisesti sankari, mutta kuitenkin on. Jos ei muuta, niin hän on matkalla oman elämänsä sankariksi.
Eleanorille kuuluu ihan hyvää on täynnä huumoria, joka nojaa Eleanorin kanssa yhdessä elämiseen, eikä siinä ole mitään ilkeää. Se on yksi syy sille, miksi kirjan kanssa on mukava viettää aikaa.
Honeymanin esikoinen on eheä ja kantava tarina. Eleanorille kuuluu ihan hyvää on teos, jota haluaa yhtä aikaa ahmia ja säästää. Kaiken fiktiivisyyden keskellä Eleanorissa on jotain niin todellista, että hänen kanssaan huomaa elävänsä.
Kirjan suurin merkitys lienee kuitenkin siinä, että se saa lukijan aivan oikeasti ajattelemaan ja miettimään omia toimintamallejaan. Katsomaan maailmaa uudelleen ja miettimään omaa paikkaansa siinä.
Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Suomentanut: Sari Karhulahti. 431 sivua. WSOY 2018.