Jos aivomme olisivat kehittyneet miljoonien vuosien ajan nykyisenkaltaisessa teknologiaympäristössä ja informaatiokulttuurissa, olisi toimintamme hyvin erilaista kuin addiktioiden hallitsemassa markkinataloustodellisuudessa.
Voisimme hallita halujamme niin, ettemme kärsisi addiktioista lainkaan. Ohjaisimme elämäämme tavoitteellisemmin ja saisimme nautintoa suoraan erilaisten tavoitteiden täyttymisestä tai niitä kohti ponnistelemisesta.
Tarkkaavaisuutemme olisi erilainen kuin nykyisillä keräilijä-metsästäjän aivoilla varustettuna. Jollain aivojen osalla tarkastelisimme sähköpostia kännykästämme ja toisella liikennettä. Tien ylittäminen tai auton ajaminen tekstiviestiä kirjoittaessa ei olisi temppu eikä mikään.
Voisimme hajauttaa aivokapasiteettiamme siten, että kehon kaksi puolta hoitaisivat samanaikaisesti eri tehtäviä: toista työtä oikealla ja toista vasemmalla kädellä.
Aivokurkiaisen puuttuessa olisi tietoisuutemme jakautunut kahtia. Silloin toinen aivopuolisko voisi haluta eri asiaa kuin toinen, kuten riitaisessa avioliitossa.
Voisimme hajauttaa aivokapasiteettiamme siten, että kehon kaksi puolta hoitaisivat samanaikaisesti eri tehtäviä: toista työtä oikealla ja toista vasemmalla kädellä. Tekisimme muutamaa helpompaa tehtävää samanaikaisesti jaloillakin.
Globaalissa maailmassa elämisestämme huolimatta meidän kyläyhteisöön kasvaneet aivomme estävät meitä tuntemasta paremmin korkeintaan 150 henkilön verkoston. Elämme siis aivojemme rakenteen vuoksi auttamattomasti kuppikuntaisessa maailmassa.
Aalto-yliopiston laskennallisen tieteen professori Jari Saramäen tutkimuksen mukaan lähimpien ystävien määrä on ihmisillä pieni, vaikka verkosto olisikin laaja. Lähimpien ystävien määrä pysyy melko vakiona läpi elämän, vaikka lähipiirin ihmiset saattavat vaihtua.
Jos haluaisimme olla läheisessä yhteistyössä 150:tä suuremman ihmisryhmän kanssa jatkuvasti, työmuistimme ja pitkäkestoisen muistimme kapasiteetin täytyisi olla isompi.
– Jos aivojemme muistikapasiteetti olisi isompi, voisimme ehkä oppia entistä nopeammin ja muistaisimme paremmin monia asioita. Parasta olisi, jos voisimme itse ohjata oppimista: voisimme valita, mitä muistamme ja mitä unohdamme. Tämä olisi todellista tietotulvan hallintaa, Minna Huotilainen linjaa.