Mannerheim on nostettu valkoisen Suomen historiassa puolijumalan asemaan, mutta toisin oli vuonna 1918. Hänen arvostuksensa läheni nollaa niin jääkäreiden kuin saksalaistenkin silmissä.

Itsenäistä Suomea ja vuoden 1918 sisällissotaa olisi tuskin ainakaan siinä muodossa ollut ilman ensimmäistä maailmansotaa. Venäjän vallankumous mahdollisti Suomen itsenäistymisen ja tunnetusti vaikutti sisällissodan syntyyn.

Sisällissodan valkoisen voittajan historiassa sanotaan valkoisen puolen suorittamaa Tampereen valtausta valkoisen kenraalin Mannerheimin johdolla sodan käännekohdaksi. Tästä oltiin jo silloin toista mieltä. Dosentti Touko Perko nostaa kirjassaan Haastaja Saksasta – von der Goltz ja Mannerheim 1918 saksalaiset sisällissodan ratkaisijan asemaan.

Saksan tavoitteena ei ollut pyyteettömästi auttaa sisällissodan toista osapuolta, vaan muodostaa puskurivaltioiden ketju Saksan ja Venäjän välille. Suomen oli tarkoitus olla pohjoinen osa tätä puskuria. Perkon saksalaiset lähteet ovat tässä asiassa kiistattomat.

Saksalaisten suorittama päämaihinnousu Hankoon johti nopeasti Helsingin valtaukseen ja punaisen Suomen luhistumiseen. Syykin tähän oli selvä. Saksalaiset olivat modernin suursodan taisteluissa karaistuneita ammattisotilaita kun taas suomalaiset molemmilla puolille olivat pelkkiä amatöörejä. Ero näkyy myös siinä, että saksalaiset eivät osallistuneet valkoisten suorittamiin joukkoteloituksiin, vaan päinvastoin pyrkivät niitä estämään.

 

Vaikka Mannerheim muistelmissaan puhui saksalaisista apujoukoista, todellisuudessa Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset kävivät omaa sotaansa. He eivät ottaneet käskyjä Mannerheimilta.

ILMOITUS

Vaikka von der Goltzin ja Mannerheimin suhteet olivat muodollisesti korrektit, Mannerheim ei halunnut jakaa voiton kunniaa ja Goltz piti häntä venäläisenä kenraalina, joka oli taistellut kolme vuotta Saksaa vastaan.

Myöskään Mannerheimin kykyjä ei arvostettu. Hänellä oli takanaan vain parin vuoden mittainen ratsuväen upseerikoulu ja Goltz kuvasikin häntä operettikenraaliksi, joka ei hallinnut modernia sotataitoa.

Mannerheim saikin voiton jälkeen lähteä ja Goltz jäi käytännössä hallitsemaan Suomea saksalaisena kenraalina kunnes saksalainen kuningas olisi tullut maata hallitsemaan. Saksan tappio sodassa muutti kuitenkin kaiken ja Mannerheim valittiin valtionhoitajaksi.

Molempien päämääränä oli bolševismin tuhoaminen, mutta molemmat epäonnistuivat siinä. Mannerheim hävisi presidentinvaalit ja Goltz ei onnistunut luomaan Baltiaan saksalaista herttuakuntaa.

Demokraateiksi ei kummastakaan ollut. Paroni Mannerheim jatkoi yläluokkaista elämäänsä. Saksalaisissa teksteissä Mannerheimiä kuvattiin jopa ”suureksi elostelijaksi”, joka useimpien tsaarin kenraalien tapaan oli tottunut elämään yli varojensa. Baltian valloituksessa epäonnistunut kreivi von der Goltz eli Saksassa keisariaan kaivaten ja myöhemmin Hitlerin kannattajiin liittyen.

Perko arvostelee aikaisempia tutkimuksia, koska ne on tehty liikaa Mannerheimin ehdoilla ja ovat perustuneet jälkiviisauteen. Poikkeus tästä on Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän kirja Saksalainen Suomi 1918, jossa tuodaan saksalainen näkemys ja von der Goltzin rooli vahvasti esille. Siinä kirjassa keskitytään saksalaisten valtaan ja vaikutukseen Suomessa 1918. Perko taas nostaa esille enemmän Suomen osana Saksan taistelua ensimmäisessä maailmansodassa.

Touko Perko. Haastaja Saksasta – von der Goltz ja Mannerheim 1918. 430s. Docendo 2018