Muistan tarkkaan hetken, jolloin kuulin ensimmäisen kerran hevi-musiikkia. Olin ehkä kymmenvuotias. Kuulin kaverin luona AC/DC:n levyä Who Made Who. Levy alkaa rumpukompilla, joka on AC/DC:lle tyypillinen aika napakka, yksinkertainen ja rytmikäs. Se oli jotain täysin hämmentävää. Siitä ei ollut enää paluuta.
Tunnistan yhä senhetkiset tunteet.
Olen kuunnellut heviä siitä lähtien. En muista, koska viimeksi on ollut päivä, jolloin en olisi kuunnellut musiikkia. Kuuntelen sitä töissä lähes koko ajan, salilla treenatessa ja kotona. Viikonloppuisin laitan musiikkia soimaan aamulla heti herättyäni ja sitten juon aamukahvit. Kuuntelen musiikkia melko monipuolisesti, hevin lisäksi myös muun muassa progea ja jonkin verran jazzia.
”Aikuinen mies itki, kun näki kitaristin.”
Arvostan kitarasankareita. Soittotaidon arvostus on laskenut populaarimusiikissa, mutta hevissä yhä arvostetaan tosi paljon sitä, että hallitsee instrumenttinsa, oli se sitten rummut, sähkökitara tai laulu.
Hevi on peräisin Englannin ja Yhdysvaltojen teollisuuskaupungeista. Siinä on paljon yhteneväisyyksiä työväenluokan arvojen ja kulttuurin kanssa. Siinä arvostetaan ammattitaitoa ja oman työvälineen hallintaa. Se on kollektiivista, mutta siinä on myös yksilöllisyys suuressa arvossa. Hevissä on aina ollut yhteiskuntakritiikkiä ja vastareaktiota.
Joidenkin mielestä hevissä on jotain uhkaavaa, mutta esimerkiksi Helsingin jokavuotinen Tuska-festivaali on yksi rauhallisimmista ja vähiten rikosilmoituksia poikivista festivaaleista Suomessa.
Hevissä on myös alakulttuureita, joista en innostu. Esimerkiksi black metal -genren paljolti nihilistinen ja epähumaani maailmankuva ei todellakaan kiehdo minua. Joidenkin 2000-luvun bändien ideologiaan yhdistyy jopa natsismia.
Suomessa on kohtalaisen hyvä tarjonta ja käyn keikoilla parin kuukauden välein. Mutta aina ei ehdi. Esimerkiksi, kun vasemmistoliitto piti puoluekokousta Oulussa, Helsingissä esiintyi nuoruuteni sankari, kitaristi Steve Vai. Se harmitti viikkoja, kunnes tajusin, että ei homma yhdestä keikasta ole kiinni. Hankin lipun bändin Valencian-keikalle.
Näin keikan isossa puutarhassa, nautin musiikista ja join olutta. Tilanne oli niin koskettava, että pääsi itku. Aikuinen mies itki, kun näki kitaristin.
Nyt mietin, menisinkö kesällä Hyvinkäälle Rockfestiin, jossa voisi ehkä nähdä viimeisen kerran Ozzy Osbournen.
Ulkomaiset bändit arvostavat suomalaista hevi-kulttuuria, koska yleisö keskittyy bändeihin, eikä niinkään hae bileitä tai fiiliksiä. Arvostuksesta kertoo esimerkiksi se, että Iron Maiden on käynyt täällä enemmän kuin parikymmentä kertaa.
Tämän päivän Mikon kyky kuunnella musiikkia on paljon monipuolisempi kuin kymmenvuotiaan Mikon. Jopa tunnetasolla kokemus musiikista saattaa olla nyt voimakkaampi kuin nuorena.
Siihen on vaikuttanut soittoharrastus. Soitan kitaraa ja harjoittelen säännöllisesti, mutta en ole koskaan soittanut bändissä. Se varmaan johtuu ujoudesta ja itsekritiikistä, mutta myös siitä, että lähdin politiikkaan 18-vuotiaana, ja se on vienyt paljon aikaa.
En ole kovin hyvä kitaristi, mutta soittaminen on rentouttavaa, vie ajatukset pois esimerkiksi töistä.
Musiikki ei ole koskaan valmis. Se rauhoittaa joissain tilanteissa ja toisissa se antaa voimaa. Esimerkiksi salitreenissä oikeanlainen musiikki antaa paljon energiaa.