Tammi/Jussi Parviaisen yksityiskokoelma

Jussi Parviainen on suomalaisista kulttuuripersoonista suurin ja ristiriitaisin. Miten kuhmolaisesta seurakuntanuoresta tuli suomalaisen teatterin supertähti? Mitä Jumalan teatteri, yksi suurimmista kulttuuriskandaaleistamme merkitsi Parviaiselle?

Tiistaina ilmestynyt Maria Roihan kirjoittama Jussi Parviaisen odotettu elämäkerta Jumalan rakastaja tuo myös esiin mitä Jumalan teatterista seurasi Parviaisen oppilaille Teatterikorkeakoulussa. Siitä on vaiettu.

Jumalan teatterin jälkimainingeissa Teatterikorkeakoulun ovet olivat käyneet. Opettajia oli lähtenyt, koulu kärsi opettajapulasta. Opettamaan ei haluttu tulla – vielä.

Oppilaat pelkäsivät opintonsa päättyvän, ja Parviaisella oli huoli heistä.

”Ei näillä henkilöillä ollut intressejä miettiä koulun ja oppilaiden tulevaisuutta”, Jussi Parviainen sanoo elämäkerrassaan.

Hän oli jäänyt ja ottanut vastuulleen näyttelijäntyön, ohjaajantyön ja dramaturgian laitokset päätyen järjestämään yksin opetuksen melkein puolelle koulun oppilaista.

ILMOITUS

Keväällä 1987 Parviainen valitsi Teatterikorkeakouluun sen historian suurimman opiskelijamäärän toimien käytännössä koko ryhmän ainoana opettajana. Kouluun valittiin muun muassa Samuli Edelmann, Santeri Kinnunen, Leea Klemola ja Irina Krohn.

”Meillä oli suuri yhteenkuuluvaisuuden tunne”, he kertovat.

He ja muut Parviaisen entiset oppilaat puhuvat suunsa puhtaaksi koulun dramaattisista vaiheista.

Itkua ja huutoa

Seuraavana keväänä Teatterikorkeakoulun linja ja ilmapiiri muuttuivat entisestään uuden rehtorin Maija-Liisa Mártonin valinnan seurauksena. Siihen kytkeytyi voimistuva koulun sisäinen sekä julkinen keskustelu.

Oppilaat pelkäsivät opintonsa päättyvän, ja Parviaisella oli huoli heistä. Oppilaat kuvaavat koskettavin sanakääntein tilannetta, jossa Parviainen savustettiin pois opettajan tehtävistä heidän kiivaasta vastustuksestaan huolimatta.

Turkkalainen aikakausi oli päättymässä. Osa ilmoitti jäävänsä vuodeksi pois koulusta, jos Parviainen lähtee. Oli itkua ja huutoa.

Media oli ottanut Parviaiseen hyvin kielteisen kannan. Santeri Kinnunen muistelee silloista mediapeliä ikävänä.

”Se oli rumaa poliittista leikkiä nuorilla. Meitä pistettiin lokaan, ja jouduimme kuvion maksumiehiksi, mistä olen edelleenkin vihainen.”

Kiistat koulussa jatkuivat yhä vakavampina.

”Meillä oli tuskallista. Siinä tilanteessa meille olisi pitänyt järjestää jotain kriisiapua”, Leea Klemola valottaa.

Se loppui siihen

Parviaisen lähdön jälkeen hänen oppilaansa jäivät tuuliajolle. Heille ei ollut opetusta. Heihin suhtauduttiin hulluina Parviaisen opetuslapsina. Oppilaat olisivat halunneet pitää kiinni opetussuunnitelmasta ja opiskella ulkopuolella tapahtumista.

Tunnelmat olivat alakuloiset. Jotkut murenivat täysin, koska Parviainen oli ollut heille tärkeä opettaja, joka oli ollut johdattamassa heitä kohti omaa taiteilijuuttaan.

”Se teatteri, johon rakastuin ja johon mulla oli palo… se loppui omalla tavallaan siihen. Olen miettinyt, missä olisin nyt, jos koulu olisi jatkunut”, Samuli Edelmann sanoo.

Edelmannin tavoin monet jättivät koulun kesken. Leea Klemolan mukaan koulun hajoaminen koitui monelle hyvin kohtalokkaaksi.

Vanhoja guruja ei muistella

Jussi Parviaisen viimeinen päivä Teatterikorkeakoulussa oli 21. 10. 1988, jolloin koulun näyttämöllä esitettiin viimeisen kerran Parviaisen ryhmän oppilastyö Sielunelämää. Katsomo oli täynnä ja tunteet pääsivät valloilleen, osa oppilaista romahti.

”Se oli hyvin pysäyttävä hetki.”

Seuraavalla viikolla Teatterikorkeakouluun kutsuttiin hengityssuojaimin varustautuneet tuholaistorjujat desinfioimaan koulun jumppasali. Epäiltiin, että siellä oli kirppuja ja muita syöpäläisiä.

”Kaksi vuosikurssia hajosi siinä täysin, käytännössä puolet koulusta. Heistä tuli koulussa hylkiöitä, koska se olivat ’sitä Parviaisen sakkia’. Turkkalaisuudelle olisi saatu stoppi muullakin tavalla kuin uhraamalla minut ja oppilaani”, Parviainen toteaa kirjassa.

Johtoajatukseksi tuli, että mitä tahansa muuta kuin Turkkaa ja Parviaista. Eikä vanhoja guruja muistella. Sitä laskua maamme teatterielämä maksaa tänäkin päivänä.

Maria Roiha: Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja. Tammi 2018. 592 sivua.