Mustanmeren rannalla sijaitsevan Kalmukian tasavallan väestöstä yli puolet on uskonnoltaan buddhalaisia kalmukkeja, mikä tekee Kalmukiasta ainoan maantieteellisesti Euroopassa sijaitsevan alueen, jossa buddhalaisuus on valtauskonto.
Sanj Khoyt on kalmukialainen antropologi ja vähemmistöaktivisti, jolla on paljon sanottavaa nyky-Venäjän vähemmistöjen tilasta.
– Vähemmistöjen asema Venäjällä on surkea eikä heillä ole kunnollista edustusta valtion hallinnossa. Toisin sanoen heillä on siellä nimellinen edustus, jonka Kreml valitsee. Täten nämä henkilöt ovat myös toiminnastaan vastuussa Kremlille, eivätkä niille kansoille, joita heidän kuuluisi edustaa. Myöskään Venäjän lainsäädäntö ei suojele vähemmistöjä, vaan päinvastoin jopa kaikkein suurimmat vähemmistöt joutuvat taistelemaan olemassaolonsa puolesta.
Venäjän ideologiana on yhtenäistämispolitiikka.
Vähemmistökielten ja -kulttuurien roolina Venäjällä onkin usein toimia monikulttuurisuuden symboleina. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta niillä on kuitenkin vain häviävän pieni rooli hallinnon tai korkeakoulutuksen kielinä.
Kouluopetus on kielen säilymisen elinehto
Eräs tärkeimmistä vähemmistöjä koskettavista kysymyksistä on oikeus oman kielen opiskeluun koulussa. Tästä puhuu kovin sanoin burjatialainen historioitsija Radžana Dugarova Sibir.Realii-verkkosivulla julkaistussa kolumnissaan. Hänen kotitasavaltansa Burjatia sijaitsee Baikal-järven etelärannalla ulottuen aina Mongolian rajalle saakka.
Dugarova nostaa esiin, että Unescon vuonna 2010 julkaiseman listauksen mukaan Venäjän federaation alueella puhutuista kielistä 136 kuuluu uhanalaisiin ja katoamisuhan alla oleviin kieliin. Toisin sanoen tavalla tai toisella uhanalaisia ovat kaikki kielet venäjää lukuun ottamatta.
Kuitenkin monissa tasavalloissa on viime aikoina toteutettu lakimuutoksia, jotka tekevät muiden kielten kuin venäjän opiskelusta vapaaehtoista. Burjatiassa muutos tapahtui jo vuonna 2014, ja tällä hetkellä edes tasavallan pääkaupungissa Ulan-Udessa ei ole jäljellä kuin yksi koulu, jossa burjaatin kieli on osa opetusohjelmaa. Kaikkialla muualla siitä on tehty ylimääräinen, vapaaehtoisten opintopiirien varassa toimiva oppiaine.
Myös presidentti Vladimir Putin on lausunnoissaan toistuvasti todennut, että Venäjällä jokaisen tulee osata venäjää, kun taas muiden kielten osaaminen on vapaaehtoista. Dugarovan mukaan se, että monikansallisen valtion päämies on useaan kertaan kutsunut itseään venäläiseksi patriootiksi, näkyy vahvasti myös valtion harjoittamassa vähemmistöpolitiikassa. Sen sijaan YK:n määrittämiin vähemmistöjen kielellisiin ja kulttuurisiin oikeuksiin vedotaan Venäjällä mielellään erityisesti puhuttaessa Baltian ja Ukrainan venäjänkielisestä väestöstä.
Suurinta kohua viime aikoina on herättänyt tilanne Keski-Venäjällä sijaitsevassa Tatarstanissa, jossa tataarin kielen opiskelusta tehtiin vapaaehtoista syksyllä 2017. Tatarstanin väestöstä yli puolet, noin 2 miljoonaa ihmistä, on islaminuskoisia tataareja. Yhteensä tataaria puhuu Venäjän federaation alueella yli 5 miljoonaa ihmistä ja se on maan toiseksi puhutuin kieli venäjän jälkeen. Lisäksi tataari on toinen Tatarstanin tasavallan virallisista kielistä yhdessä venäjän rinnalla.
Viime syksyisen uudistuksen myötä vanhemmat saavat valita, opiskeleeko heidän lapsensa äidinkielenään tataaria vai venäjää. Samalla vähemmistökielten opiskeluun käytettäviä viikkotunteja karsittiin rajusti: vaikka lapsi opiskelisi äidinkielenään tataaria, tataarin oppitunteja on uuden opetussuunnitelman mukaan viikossa vain kolme aiemman kuuden sijaan, kun taas venäjän kieltä ja kirjallisuutta opiskellaan 5–9 viikkotuntia.
Aiemmin äidinkielen lisäksi myös muita oppiaineita saatettiin opettaa vähemmistökielillä. Viime vuosina Venäjän koulujärjestelmään on kuitenkin lisätty useita valtakunnallisia kokeita, joiden tulokset määrittävät opiskelijoiden mahdollisuuksia jatkaa opintojaan korkeakouluissa. Koska valtakunnalliset kokeet voi suorittaa vain venäjän kielellä, tämä on karsinut tehokkaasti lukuaineiden opettamista vähemmistökielillä.
Oma yhteisö kantaa myös suurkaupungissa
Nykyään Pietarissa asuvan Jekaterina Sofronejevan juuret ovat syvällä Siperian tundrassa, Viljuiskin pienessä kaupungissa lähes 600 kilometriä Sahan tasavallan pääkaupungista Jakutskista luoteeseen. Kotikaupungissa ovat rinnakkain läsnä sekä venäläinen että perinteinen jakuuttikulttuuri. Myös Sofronejevan omassa kahden kulttuurin perheessä puhuttiin kotikielenä jakuuttia, vaikka perheen isä onkin taustaltaan venäläinen.
Sahan tasavallassa asuu yli 400 000 jakuuttia ja he ovat tämän tasavallan suurin väestöryhmä. Lisäksi alueella asuu lukuisia muita pieniä pohjoisia vähemmistökansoja, kuten evenkejä ja eveenejä. Pohjoisten vähemmistökansojen välisessä viestinnässä jakuutilla on usein yleiskielen asema. Kuitenkaan edes jakuutin kielen tila ei ole Sofronejevan mukaan kehuttava.
– Koen ehdottomasti, että oma kieleni on uhanalainen. Alle 20-vuotiaat jakuutit eivät juuri tunne omaa kulttuuriaan tai puhu jakuuttia sujuvasti. Itselläni kieli ja kulttuuri ovat kuitenkin säilyneet pitkälti äitini ansiosta, koska hän on ammatiltaan jakuutin kielen ja kulttuurin opettaja. Haluan myös noudattaa oman kulttuurini sääntöjä, joihin kuuluu esimerkiksi luonnon kunnioittaminen, sekä siirtää nämä arvot omille lapsilleni.
Sofronejeva on matkustellut laajasti ja opiskellut myös ulkomailla ennen asettumistaan Pietariin. Suurkaupunkiin muuttamisen jälkeenkin yhteys omaan kieleen ja kulttuuriin on säilynyt tiiviinä.
– Meitä on Pietarissa iso jakuuttiyhteisö, joka järjestää erilaisia tapahtumia ja kokoontumisia. Esimerkiksi keskikesän juhla ysyah on tärkeä ja kokoaa kaikki Pietarin jakuutit yhteen. Myös kieli säilyy puhumalla ystävien kanssa.
Suomalais-ugrilaiset aktivistit uskovat kielten tulevaisuuteen
Mordvan tasavalta sijaitsee hiukan yli 500 kilometriä Moskovasta kaakkoon. Noin 40 prosenttia tasavallan asukkaista on suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia ersiä ja mokšia. Venäjäksi molemmista ryhmistä käytetään usein yhteisnimitystä mordvalaiset.
Ersäläinen runoilija Mariz Kemal protestoi tätä keinotekoista nimitystä vastaan oppositiohenkiseen Erzjan Mastor -lehteen kirjoittamassaan kolumnissa. Kemal korostaa, että ersän ja mokšan kielet ovat sanastollisesti niin kaukana toisistaan, etteivät niitä puhuvat voi ymmärtää toisiaan.
Mordvalaisen identiteetin luominen valtion taholta perustuu hallinnollisiin rajoihin, jotka eivät noudata ersien perinteisten asuinalueiden rajoja. Tämä heikentää entisestään oman kielen asemaa ersäläisdiasporan keskuudessa, koska esimerkiksi kouluopetuksen saaminen ersäksi Mordvan tasavallan ulkopuolella on lähes mahdotonta.
Nuoremman polven kieliaktivisti Tanja Maturkina työskentelee toimittajana paikallisessa ersänkielisessä sanomalehdessä Erzjan Pravdassa ja hänellä on selkeä kuva siitä, kuinka nykyteknologia voi auttaa myös diasporassa asuvia ersiä.
– Tällä hetkellä ersäksi ilmestyy kaksi lehteä aikuisille ja lisäksi lastenlehti. Meidän lehtemme painos on noin 3 000 kappaletta. Se saattaa kuulostaa pieneltä, mutta sen lisäksi meillä on verkkosivut ja olemme läsnä sosiaalisessa mediassa. Verkkoaineistot tavoittavat erityisen paljon yleisöä oman tasavallan ulkopuolella ja siksi niihin panostetaan.
Maturkinalla on myös vahva näkemys siitä, missä ersän kieli elää nyt ja miten se saadaan säilymään myös tulevaisuudessa.
– Oma kotikyläni sijaitsee 150 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista ja siellä kaikki vanhemmat puhuvat lapsilleen nimenomaan ersää. Kasvaessaan lapset myös ymmärtävät oman kielen arvon ja surevat, jos eivät ole saaneet oppia kieltä vanhemmiltaan.
– Haluankin uskoa, että omalla kielelläni on tulevaisuus. Sitä varten tarvitaan kuitenkin kirjallisuutta, erityisesti lastenkirjoja, sekä radio- ja televisio-ohjelmia. Tällä hetkellä näitä tehdään taloudellisista syistä vähän.
Mokšankieltä sarjakuvien avulla
Tukea vähemmistökielille saadaan myös Venäjän rajojen ulkopuolelta. Eräs esimerkki ovat suomalaisrahoitteisen projektin kautta järjestetyt Elävä kieli -yhteisötaidetyöpajat, joissa suomalais-ugrilaiset kieliaktivistit pääsevät piirtämään sarjakuvia omalla äidinkielellään ja oppivat samalla, kuinka tätä mediaa voi hyödyntää oman kielen ylläpitämisessä.
19-vuotiaat, toista vuotta mokšan kieltä yliopistossa opiskelevat ja opettajan urasta haaveilevat Irina Golovanova ja Kristina Saigutina osallistuivat sarjakuvatyöpajaan Saranskin valtionyliopistolla. Molemmat ovat kotoisin mokšalaisista kylistä ja heidän näkemyksensä kielen tulevaisuudesta on selvä.
– Mielestäni Mordvan tasavallassa asuvan tulisi osata omaa kieltään. Haluan kielen siirtyvän myös omille lapsilleni ja toivon heidän olevan ylpeitä kotiseudustaan, Golovanova toteaa.
– Omassa kylässäni on säilynyt vanhoja perinteitä ja juhlia, jotka ovat jo kadonneet monista muista kylistä. Kansanperinne kiinnostaa minua kovasti ja uskonkin, että nuorisoa kiinnostaa oman kielen lisäksi myös perinteiden säilyttäminen, jatkaa Saigutina.
Kylissä vähemmistökielet säilyvät elinvoimaisina, koska niitä käytetään jatkuvasti arkisessa kommunikaatiossa. Lisäksi kylissä on kaupunkeja parempi mahdollisuus saada kouluopetusta omalla kielellä. Korkeakoulutus ja työelämä kuitenkin pakottavat useimmat nuoret muuttamaan kaupunkeihin, mikä tuo mukanaan varsin erilaisen kieliympäristön kuin mihin kotikylässä on totuttu.
– Joitakin kaupungissa asuvia nuoria saattaa esimerkiksi hävettää puhua kännykkään mokšaksi. Minusta se on kummallista ja usein kysynkin heiltä, mitä hävettävää omassa kielessä on. Itselleni on aivan selvää, että äidinkieleni on mokša ja venäjää puhun ikään kuin vieraana kielenä, kertoo Golovanova.
Assimilaatiopolitiikalla on pitkät juuret
Saranskin yliopiston nuorille kysymys oman identiteetin uhanalaisuudesta ei näyttäydy yhtä polttavana kuin vanhempaa sukupolvea edustavalle runoilija Kemalille. Haastattelumme aikana Golovanova ja Saigutina nimittävät luontevasti omaa kieltään mordvaksi. Kun kysyn, miksi he käyttävät tätä nimitystä mokšan sijasta, vastaus on napakka.
– Itse emme edes ajattelee asiaa, vaan varsinkin venäjäksi puhumme luontevasti mordvan kielestä. Mutta totta kai meille itsellemme on päivänselvää, että kieliä on kaksi ja oma kielemme on mokša. Se on niin selvä asia, ettei sitä tarvitse erikseen mainita, Golovanova toteaa ja Saigutina nyökyttelee vieressä.
Kemalin mukaan tämä kuitenkin on pitkällisen assimilaatiopolitiikan tulosta: puhe mordvan kielestä on onnistuttu istuttamaan venäjän kieleen, mikä on ensimmäinen askel kohti kahden kansan keinotekoista yhdistämistä vähintäänkin hallinnollisella tasolla. Keskenään nämä kaksi kansaa tulevat tietysti kommunikoimaan omien kieltensä sijaan molempien hallitsemalla venäjän kielellä.
Myös kalmukkiaktivisti Sanj Khoytin mukaan nyky-Venäjän keskeisenä ideologiana on laaja-alainen yhtenäistämispolitiikka, jolla on pitkä historia.
– Neuvostoajoista lähtien on pyritty luomaan yksi yhtenäinen kansa, joka puhuu venäjää. Vähemmistökielet jätettiin tällöin ”kyökkikielten” asemaan, jolloin niiden arvostus laski. Ehti kasvaa useita sukupolvia, jotka eivät oppineet omaa äidinkieltään. Neuvostoliiton romahdettua olikin yksinkertaista jättää tilanne entiselleen ja ilman aktiivisia toimenpiteitä antaa kielten kuolla itsekseen.
Kuitenkin vaikuttaa siltä, että eri puolilla Venäjää toimii runsaasti kaikenikäisiä kieliaktivisteja, jotka toimivat aktiivisesti vähemmistökielten elvyttämiseksi.
– Ainakin Kalmukiassa kielen säilyttäminen on muutamien aktivistien harteilla, eikä heille myönnetä tähän toimintaan resursseja. Euroopasta löytyy useita onnistuneita esimerkkejä vähemmistökielten elvyttämisestä viimeisten 15–20 vuoden aikana esimerkiksi Irlannissa ja Kataloniassa, mutta tällaiseen toimintaan tarvitaan myös poliittista tahtoa ja erityisesti resursseja kielten opettamiseksi kouluissa sekä tukea joukkotiedotusvälineille. Myös Kalmukiassa tällaista toimintaa on virallisesti runsaasti, mutta käytännössä positiivista kehitystä tapahtuu hyvin vähän.
Khoyt itse on julkaissut kalmukinkielisiä satuja sisältävän kirjan, jonka painattamiseen hän sai apurahan valtiolliselta kansalaisjärjestöjen tukisäätiöltä.
– Mutta eihän kielten elävänä säilyttämistä voi jättää kansalaisjärjestöjen vastuulle, vaan sen tulisi olla osa valtiollista politiikkaa, hän huomauttaa.
Juttua varten on haastateltu myös sosiolingvisti Hèctor Alòs i Fontia, joka on erikoistunut tšuvassin kieleen.