Afrinin sodan on mahdollistanut Turkin kasvava kansallismielisyys, ja sota on mahdollistanut tämän kansallistunteen lujittumisen. Eivät tietenkään kaikki Turkin kansalaiset ole innoissaan sotaretkestä Syyriaan, eivät ainakaan kurdit. Mutta heitähän ei maan johdon silmissä lasketakaan oikeiksi kansalaisiksi.
Presidentti Recep Tayyip Erdoğan on viime viikkoina yllyttänyt itseään yhä kovempaan sotaisuuteen. Hän on esiintynyt ahkerasti puolueensa AKP:n piirikokouksissa ja julisti Eskişehirissä 17. helmikuuta: ”He jotka uskovat, että olemme poistaneet sydämistämme maat, joista kyyneleet silmissä vetäydyimme sata vuotta sitten, ovat väärässä. Sanomme aina, että Syyria, Irak ja muut maat meidän sydämissämme ovat samanarvoisia oman maamme kanssa. Kaikkialla missä rukouskutsu kuuluu, taistelemme siten, että emme etene vieraan lipun alla. Tähän asti tekemämme on mitätöntä verrattuna lähiaikoina tapahtuviin hyökkäyksiin. Jumala tahtoo sitä!”
Seuraavalla viikolla Erdoğan, Kahramanmaraşissa 24.2., kehotti Turkin reserviläisiä valmistautumaan Syyrian sotaretkeä varten. Vastatessaan kannattajiensa huutoihin ”Johtajamme, vie meidät Afriniin” hän sanoi: ”Älkää olko huolissanne. Kun päätämme lähteä, emme jätä teitä tänne, vaan otamme teidät mukaan”.
Nyt yhdistetään isänmaanrakkaus ja uskonto.
Tälle suurisuuntaiselle sotaretkelle halutaan suuremmat joukot mukaan, mutta tuskin sotilaallisista syistä, vaan sotakiihkon voimistamiseksi. AKP:n kokouksiin tuodaan nyt univormuihin puettuja lapsiakin. Erdoğan joutui eräässä kokouksessa lohduttelemaan univormupukuista pientä tyttöä, joka purskahti itkuun, kun häneltä kysyttiin: ”Oletko valmis marttyyrikuolemaan?”
Vasemmisto- ja kurdipuolue HDP:n toisen puheenjohtajan Sezai Temellin mukaan kyseessä on pyrkimys militarisoida koko yhteiskunta.
Psykologian professori Serdar Değimenoğlu, joka sai potkut istanbulilaisesta yliopistostaan kriittisten mielipiteidensä takia ja toimii nyt Belgiassa, on jo vuosia sitten kiinnittänyt huomiota Erdoğanin haluun luoda marttyyriuden yhteiskuntaa. Hän on kirjoittanut siitä kirjan ja pohtinut Erdoğanin toimia vuonna 1915 käydyn Gallipolin taistelun merkityksen muuttamiseksi. ”Taistelua kuvataan nyt ’uskon voitoksi’. Miten se voitettiin? Kuolemalla. Painopiste on kuolemalla suuremman asian puolesta.”
Nyt yhdistetään isänmaanrakkaus ja uskonto, nyt korostetaan marttyyrikuoleman autuutta jopa pienille lapsille.
AKP:n liittolaispuolueen MHP:n johtaja Devlet Bahҁeli on kannustanut laajempaan sotaretkeen: ”On aika nostaa Turkin lippu Afrinin ylle”. Suurimman oppositiopuolueen CHP:n varapuheenjohtaja Erdoğan Toprak haluaa kuitenkin lähettää turkkilaisten sijasta syyrialaisia pakolaisia Afriniin: ”Miljoonia syyrialaisia oleskelee nyt Turkissa, mutta heidän pitäisi olla Syyriassa ja puolustaa Syyriaa.”
Mutta jos syyrialaiset puolustaisivat maataan, kai he puolustaisivat sitä Turkin hyökkäystä vastaan? Toprakin lausunto kuvaa CHP:n poliittista konkurssia.
Yltiökansallismielisyyttä ei kuitenkaan esiinny ainoastaan Turkissa. Se on viime vuosina levinnyt Euroopassa, varsinkin muukalaisvihan muodossa, ja jopa tarttunut penikkatautina Yhdysvaltain johtoon. Viimeksi Italian vaalit näyttivät yltiönationalismin voimistuneen sielläkin uhkaavalla tavalla, jopa niin, että maan hallitseminen voi tulla vaikeaksi.
Erikoisen paljon Turkin tilannetta muistuttaa Venäjän tilanne, aivan kuten Erdoğan ja Vladimir Putin muistuttavat toisiaan johtajina. Helsingin Sanomissa oli runsas kuukausi sitten Jenni Jeskasen kirjoittama raportti Venäjän koulujen historianopetuksen nykytilanteesta.
Presidentti Putin käynnisti vuonna 2013 projektin historianopetuksen uudistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Tämän työn tuloksena on kirjavan opetusmateriaalin tilalle tullut yhtenäinen oppikirjasarja, josta on karsittu kaikki ristiriitaiset tulkinnat. Nyt on siis ohjeistettu, miten Venäjän historia ja henkilöt tulee opettaa koululaisille, ja mistä näkökulmasta.
Jeskanen haastatteli jyväskyläläistä tutkijaa Simo Mikkosta, joka puhui paineesta palata yhden ainoan oikean kansallisen kertomuksen opettamiseen. Hän muistutti siitä, että historia tieteenä syntyi 1800-luvulla vahvistamaan kansallistunnetta ja kansallisvaltiota.
”Venäjällä on sama ajatus taustalla. Historianopetuksen uudistus on osa laajempaa patrioottisuuden aaltoa ja pyrkimystä kansallistunteen vahvistamiseen”, Mikkonen sanoi.
Varsinkin halutaan korostaa venäläisten sankaruutta toisessa maailmansodassa lähes ilman ulkoa tullutta tukea. ”Neuvostoliittoa vastaan taistelleet venäläiset ja ukrainalaiset nostetaan erikseen esille pettureina.”
Venäjällä, kuten Turkissakin, uskonnolla on oma osuutensa patriotismin lietsonnassa. Patriarkka Kirillin aloitteesta on perustettu ympäri Venäjää historiapuistoja, joissa modernilla multimediatekniikalla elävöitetään Venäjän historiaa 800-luvulta vuoteen 2016.