Q-teatteri/Sakari Tervo

Uutuusnäytelmässä arjen koreografia on sietämättömän hidasta. Sen rikkomiseen tarvitaan verta ja kauhuelokuvista lainattuja hirviöitä.

Liikaa paljastamatta voi sanoa, että Arki ja kauhu -esityksessä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Edes kuuloonsa ei voi katsomossa luottaa.

Q-teatterin näyttämölle on rakennettu suurta nukkekotia muistuttava kaksikerroksinen asunto. Sen ikkunoiden takana on pelottava ulkomaailma: arvaamaton luonto petoineen ja kiihottavat houkutukset.

Arki ja kauhu ammentaa länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ristiriidasta, jossa ulkoisesti kaikki on hyvin, mutta sisällä lyö tyhjää. Tai kun maailmalta kantautuu pelottavia uutisia, mutta omaa arkea ei uhkaa mikään.

Jos rutiineista päästää irti, mitä mörköjä ryömii oman ihon alta?

Neljän vuoden takaista Kaspar Hauseria, Akse Pettersonin edellistä ohjausta Q-teatteriin, ei voi olla mainitsematta, varsinkin kun kelat ovat osin samoja.

Oman elämän rakentaminen pinnan kautta ja merkityksettömyyden tunteet nousevat tässäkin esiin. Kun mikään ei tunnu miltään eikä millään ole mitään väliä.

Tyhjyyden tunnetta voi torjua esittämällä ja esittelemällä omaa elämää ja arkea sosiaalisessa mediassa.

Kuten Kaspar Hauserin maailmantuskaa potevat y-sukupolven edustajat, myös tämän esityksen nimettömien hahmojen elämä on keskiluokkaista ja hyvinvoivaa. Arjen täytyykin olla varsin turvallista, jotta on varaa fantasioida hirveyksistä. Huumorilla.

On luksusta voida nauraa verelle ja väkivallalle. Vatsa on kuitenkin täynnä ja lämmitys pelaa.

Nukkekodissa perhe toistaa rutiinejaan leikkikoirineen. Hahmot eivät kommunikoi keskenään juuri ollenkaan. Yhteys on kadonnut ja jokainen räpistelee yksin pelkojensa kanssa ja kohtaa painajaistensa hirviöt yksin.

Elämä näyttäytyy unenkaltaisena kulissina ja puuduttavana toistojen performanssina. Mutta mitä mörköjä ihon alta ryömii, jos rutiineista päästää irti?

Ville Seppäsen samaan aikaan arkinen ja sadunomainen lavastus ja valaistus ovat yhtä elimellinen osa esitystä, kuin millintarkka, fyysinen näyttelijäntyö ja Kasperi Laineen luoma äänimaailma. Se kasvattaa tyyntä myrskyn edellä -tunnelmaa, joka ei koskaan purkaudu odotetulla tai helpottavalla tavalla.

Arki ja kauhu lainaa populaarikulttuurin kuvastolta, toisella puoliajalla erityisesti splatterilta, elokuvan tyylilajilta, jossa veri suihkuaa ja suolet tursuavat.

Sängyn alla ja ikkunan takana vaanivat silti ennen kaikkea tyhjyys ja oma peilikuva.

Esityksen painostavassa tunnelmassa on jotain sellaista arjen kauhua, jossa kaikki on ohuen langan varassa ja vain pienen töytäisyn päässä hajoamisesta. Pelkoa siitä, että itse onkin elämänsä heikoin lenkki. Ettei selviäkään; että oma järki muljahtaa paikoiltaan, että itse tuhoaa turvallisen arkensa, koska päänsisäiset peikot ottavat vallan.

Kun arki sitten on esineitä myöten vääntynyt sijoiltaan ja kauhukuvaston hirviöt ja verilammikot tuhonneet nukkekodin, ei mikään vieläkään tunnu miltään.

Mitäs sitten?

Arki ja kauhu. Q-teatteri. Ohjaus: Akse Pettersson. Lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppänen, musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine, videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo. Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen.