Muistatko vielä Jyrki Kataisen hallituksen rakennepoliittisen ohjelman vuodelta 2013? Sen tavoitteena oli kuroa umpeen Suomen julkisen talouden kestävyysvajetta.

Rakennepoliittisen ohjelman johdannossa kuvattiin kestävyysvajetta seuraavasti: julkisen talouden rahoitusaseman olisi kohennuttava vuoteen 2017 mennessä yli yhdeksän miljardia euroa, jotta julkinen valta kykenisi hoitamaan hyvinvointivaltioon liittyvät velvoitteensa ilman kokonaisveroasteen nousua niin, ettei velkaantuminen karkaa kestämättömälle uralle.

Johdantotekstin kuvaus on talouspolitiikan näkökulmasta erittäin kiinnostava. Usein julkisessa keskustelussa kestävyysvajetta on avattu jokseenkin tähän tapaan. Valitut sanamuodot eivät kuitenkaan kuvaa hyvin sitä, millaisia politiikkasuosituksia kestävyysvajeesta nousee.

Jos jokaisen hallituksen kädet sidotaan vaali-kaudeksi kestävyysvajesopeutukseen, ei edes tärkeisiin julkisiin investointeihin löydy välttämättä resursseja.

Esimerkiksi viittaus siihen, ettei kokonaisveroaste saa nousta julkisen talouden tilaa kohennettaessa on kestävyysvajelaskennassa ainoastaan laskelmiin sisällytetty tekninen oletus, ei politiikkasuositus. Kuten valtiovarainministeriön (VM) virkamiehet ovat muistuttaneet, kestävyysvajelaskelmasta ei voida päätellä järkevintä tapaa vajeen umpeen kuromiseksi eikä veronkorotuksia pidä rajata keinojen ulkopuolelle.

ILMOITUS

Kestävyysvajelaskelma ei myöskään kerro VM:n mukaan mitään siitä, mikä umpeen kuromisen aikataulun tulisi olla. Edellä esitetystä kuvauksesta voisi päätellä, että aikaa julkisen talouden sopeuttamiselle olisi neljä vuotta eli vuodesta 2013 vuoteen 2017.

Tämä – sopivasti yhden hallituskauden mittainen – aikaväli on kuitenkin niin ikään laskutekninen seikka. Aikaväli juontuu siitä, että VM laskee kestävyysvajeen aina nykyhetkestä neljän vuoden päähän, johon ministeriön keskipitkän aikavälin ennuste päättyy.

Periaatteessa aikaa kestävyysvajeen umpeen kuromiselle on äärettömästi. Kuten Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen kestävyysvajeraportissa vuodelta 2014 todetaan, kestävyysvajeindikaattori kertoo, ”kuinka suuri sopeutus julkiseen talouteen tarvitaan laskelman perusvuonna, jotta julkisen sektorin diskontatut tulot vastaavat sen diskontattuja menoja äärettömän pitkällä tarkastelujaksolla”.

Perusvuotena tapahtuvan sopeutuksen sijaan voitaisiin yhtä hyvin vaikuttaa tulevaisuuden julkisiin yli- ja alijäämiin, jotka määrittävät kestävyysvajeen. Kun ylijäämät kattavat alijäämät, ei kestävyysvajetta ole.

VM:n kestävyysvajelaskelmassa, jossa tulevaisuuden julkisten tulojen ja menojen kasvua arvioidaan velanhoitomenojen, omaisuustulojen ja ikäsidonnaisten menojen osalta, ei ennusteta äärettömän pitkää tulevaisuutta. Se olisikin mieletöntä. Esimerkiksi ikäsidonnaisten menojen kehitystä arvioidaan vuoteen 2060 asti. Sen jälkeen niiden suhde BKT:hen oletetaan vakioksi.

Aikaväli on valittu siten, että laskelman taustamuuttujien kehityksestä voidaan tehdä paremmin perusteltuja oletuksia. Yli 40 vuoden ajallakin oletuksiin liittyy merkittävää epävarmuutta, mistä VM myös muistuttaa.

Vaikka ministeriö olettaa kestävyysvajeeseen vaikuttavien muutoksien tapahtuvan pääosin vuoteen 2060 mennessä, tästä ei voi päätellä, että vajeen umpeen kurominen pitäisi tehdä ennen sitä. Jos esimerkiksi väestörakenne muuttuu sen jälkeen jälleen selvästi edullisemmaksi kasvun ja ikäsidonnaisten menojen kehityksen kannalta, kannattaa sopeutuksen kanssa odottaa rauhassa. Jos kestävyysvajeen laskennan logiikkaa seurataan talouspolitiikassa loppuun saakka, ylijäämiä on aikaa kerryttää aina maailmanloppuun asti.

Ehkä juuri kestävyysvajelaskennan logiikasta ja sen äärettömän pitkästä tarkasteluaikavälistä johtuen rahoitusmarkkinat eivät näytä sanottavasti kiinnostuneen kestävyysvajeindikaattorista. Euroopan komission vuoden 2016 laskelmissa suurimmat kestävyysvajeet olivat Slovenialla, Luxemburgilla, Maltalla, Liettualla ja Suomella.

Yksikään näistä maista ei kuitenkaan kuulunut viiden kärkeen eurovaltioiden pitkien korkojen tason vertailussa, joka kuvaa parhaiten valtioiden maksukykyriskiä. Sen sijaan korkolistauksen viidestä kärkimaasta Kyproksella ja Italialla kestävyysvaje oli pienimpien joukossa ja Espanjalla sekä Portugalillakin vain euromaiden keskitasoa.

Kestävyysvajeesta ei voidakaan suoraan vetää johtopäätöksiä valtioiden maksukyvystä, joka euron olosuhteissa riippuu keskuspankin omaksumasta politiikasta ja rahoitusmarkkinoiden näkemyksestä. Vaikka Suomi ei onnistunut kuromaan kestävyysvajetta umpeen vuoteen 2017 mennessä, rahoitusmarkkinat lainaavat edelleen valtiolle hyvin matalalla korolla. Siitäkin huolimatta, että vuoden 2013 kestävyysvajelaskelman mukaan velkaantuminen on nyt kestämättömällä uralla.

Ruotsissa valtiovarainministeriön alainen Konjunkturinstitutet on tunnetusti varoittanut käyttämästä kestävyysvajetta talouspolitiikan perustana. Suomessa talouspolitiikan ohjenuoraksi on sen sijaan otettu kestävyysvajeen nopea umpeen kurominen.

Jos jokaisen hallituksen kädet sidotaan vaalikaudeksi kestävyysvajesopeutukseen, ei edes tärkeisiin rakenteita uudistaviin julkisiin investointeihin löydy välttämättä resursseja. Tuore esimerkki tällaisesta on perhevapaauudistus, joka kaatui pitkälti vaatimukseen kustannusneutraalisuudesta.

Jo kevään kehysriihineuvotteluissa olisi syytä irtautua siitä talouspoliittisesta logiikasta, joka kestävyysvajelaskennasta on Suomessa johdettu käytäntöön. Vaikka laskelmat kertoisivat kestävyysvajeesta, meillä on edelleen hyvin aikaa tehdä kasvua vahvistavia julkisia investointeja. Sellaisiakin, jotka hetkellisesti vaativat määrärahojen lisäämistä.

Euroalueen osana Suomessa on syytä tarkkailla julkista velkaantumista, mutta liikkumatilaa julkisen talouden hoidossa on ymmärrettyä enemmän.