Katsoin sunnuntaina Arto Nybergin ohjelmassa Lauri Törhösen koottuja selityksiä kymmenien naisten esille nostamiin syytöksiin seksuaalisesta ahdistelusta. Törhönen selitti, että hän ”varmaan on häirinnyt”, ja että naiset varmasti muistavat oikein, mutta siellä ”on ollut joku muu kuin minä”. Kiinnitin huomiota siihen, että Törhönen useampaan otteeseen viittasi ”nykyiseen standardiin”. Että hän, ja monet muut miehet ovat tehneet virheitä ”nykyisen standardin mukaan”.

Mikä ihmeen ”nykyinen standardi”? Seksuaalisen ahdistelun ”standardi” ei ole muuttunut. Päinvastoin, seksuaalinen ahdistelu näyttää aivan samanlaiselta nykyään, kuin miltä se näytti 50 vuotta sitten. Ihmisten fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen, toisen ihmisen väkisin suuteleminen, seksin ehdottaminen itseensä nähden alisteisessa valta-asemassa oleville, asiaton koskettelu ja vihjailu ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan seksuaalista ahdistelua, eikä sellainen käytös ole hyväksyttävää missään muodossa.

Se mikä on muuttunut on, että Törhösen kaltaiset valta-asemassa olevat miehet eivät enää pääse kuin koira veräjästä ympäröivän hiljaisuuden avulla. Vaikutusvaltaiset ihmiset eivät voi enää laskea sen varaan, että heidän valta-asemansa suojaisi julkisuudelta. ”Kiusallisia” tapauksia ei myöskään enää hyssytellä.

#metoo-kampanjan voima on juuri siinä, että se rikkoo hiljaisuuden kulttuuria. Valta ei enää suojele väärinkäytösten paljastumiselta, ja on jo korkea aika, että tästä tulee ”nykystandardi”.

Hiljattain eräs ay-toimitsija pääsi otsikoihin Twitterissä esittämällään kysymyksellä, onko #metoo lähtenyt lapasesta. Hänen mielestään #metoo on mennyt yli, eikä hän enää uskalla katsoa naisia päin saatikka silmiin, johtuen pelosta joutua otsikoihin. Ironista kyllä hän pääsi sen sijaan otsikoihin tviitillään.

ILMOITUS

Vastaus on ei, #metoo ei ole lähtenyt lapasesta. Lauri Törhönen on tähän asti ainoa Suomessa nimetty ahdistelija, mutta Suomessakin tuhannet naiset ovat jakaneet kokemuksiaan seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta ja jopa raiskauksista, omasta nuoruudestaan, omilta opiskeluajoiltaan sekä omalta työpaikaltaan. Ne eivät ole tarinoita, jotka koskevat silmiin katsomista, vaan traagisia ja koskettavia tarinoita ahdistelusta, joka on usein jättänyt vuosia kestäneitä traumoja.

Luulisi, että seksuaalisen ahdistelun ympärillä vallinneen hiljaisuuden rikkoutuminen on asia, jota pidettäisiin yhteiskunnallisesti merkittävänä edistysaskeleena ja kehityssuuntana, jota pitää tukea. Luulisi, että niin miehet kuin naiset pysähtyisivät ihmisten tarinoiden edessä ja sanoisivat yhdessä ääneen, että tämä ei tule jatkumaan ja me tulemme kaikki yhteisesti sitoutumaan muutokseen.

Sen sijaan vaikutusvaltaisessa asemassa olevat vähättelevät #metoo-kampanjaa väittämällä, että se on ”mennyt yli” ja horisevat telkkarissa, että kyse olisi jostain uudesta ”nykystandardista”. Ainoa ajatus mikä minulle tuli mieleen katsoessani Törhösen koottuja selityksiä oli, että tältä se näyttää kun yksi aikakausi loppuu.

Pohja vanhan järjestyksen horjuu.