Kom-teatteri/Marko Mäkinen

Taitavat näyttelijät ja vailla kaunaa kerrottu tarina tekevät KOM-teatterin Veriruusuista yhden kevään teatteritapauksista.

Oikeastaan tästä esityksestä haluaisi sanoa vain: Menkää katsomaan, joka iikka. Ja ottakaa nenäliinat mukaanne!

KOM-teatterin Veriruusut on paitsi tärkeä, myös hyvä esitys.

Anneli Kannon vuonna 2008 ilmestyneessä samannimisessä romaanissa kuvataan naispunakaartilaisia Tampereella, Valkeakoskella ja Lahdessa. Lauri Maijala on tehnyt viisaasti keskittyessään näytelmäsovituksessaan Valkeakosken naiskaartilaisiin.

Naisten hetkellinen voimaantuminen ja toivo paremmasta murskataan julmasti.

Alun kansanteatterisävyt ja pitkähköt hahmojen esittelyt hämmentävät, mutta kun iso pyörä tempaa tytöt tehtaaseen ja katsojan mukaansa, ei sitä pidättele mikään.

Esitys ei selittele eikä saarnaa, ei kerjää sääliä eikä syytäkään. Se tuo väkevällä ja vastaansanomattomalla tavalla eteemme dramaattisen hetken historiassa ja ihmiset, jotka joutuvat kuka mistäkin syystä sen pyörteeseen. Tragedia piirtyy selkeästi, ilman väkivallalla mässäilyä.

ILMOITUS

Sydän särkyy, vaikka tarina on tuttu

Markku Pätilän lavastuksessa näyttämökuvaa hallitseva suuri pyörönäyttämö jauhaa tehtaana ja juoksuttaa työläisnaiset henkihieveriin. Työväentalon tansseihin se antaa hurjan vauhdin.

Samalla sen liike muistuttaa ajan kulusta. Valkeakosken naiskaartin tarina oli lyhyt ja karu: se kesti vain kevään 1918, helmikuusta huhtikuuhun.

Naisten hetkellinen voimaantuminen ja toivo paremmasta murskataan julmasti.

Yhdessä hetkessä olet tehtaassa työskentelevä teinityttö. Mitättömin kaikista, mutta pää haaveita täynnä, elämä edessä. Ja kohta teloituskuopan reunalla, valkea risti selässäsi. Todellisuudessakin lähes koko Valkeakosken naiskaarti tuhottiin.

Warshavjankan uhmakkuus vaihtuu Työväen surumarssiin ja katsojan sydän särkyy monta kertaa, vaikka tarina on ennalta tuttu.

Taitavaa ja tarkkaa työtä

Koko KOM-teatterin kaarti vierailijoineen tekee hienoa työtä, kuorolaulua myöten.

Helmi-Leena Nummelan Sigrid eli Siikri ja Oona Airolan Maija ovat lihaa ja verta ja tosia. Ihania ja kohtuuttomia, niin kuin nuoret tytöt ovat. Saimaa ja Maijan Anton-sulhasta näyttelevälle Inka Reyesille Veriruusut on taiteellinen opinnäytetyö ja varsin vakuuttava sellainen.

Maijalan ohjaus on kauttaaltaan taitavaa ja erityiskiitoksen ansaitsee esityksen musiikki. Punaisen tiilen jouset osuvat siinä missä Nykypohjalainen kehtolaulu kahden lapsilleen hyvästiä heittävän äidin duettona.

Martin (Antti Autio) mandoliini ja herkkä laulu ovat tärkeä osa kokonaisuutta, jossa naiset ottavat hetkeksi elämänsä pääroolin, ohi miesten. ”Kerran on oltu ihmisiä mekin.”

Maahan poljetut veriruusut

Näyttämölle on siroteltu ruusuja, joiden yli katsojat kävelevät: Tästäkin tragediasta koostuu se maaperä, jolle Suomen tarina rakentuu. Maahan tallatuista tytöistä, jotka haaveilivat paremmasta, ja niistä, jotka tallasivat.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikenemallakaan. Yhteinen historia on voitettujen ja voittajien.

Lopussa näyttelijät poistuvat näyttämöltä laulaen Elviira Willman-Elorannan Veriruusuja. Laulu katoaa teatterin uumeniin, mutta esitys kaikuu katsojan muistissa pitkään. Mieli palaa Siikrin, Martan ja Saiman tarinaan ja Martin mandoliini soi.

Jos tiedon saat sä armaani mun kuolemastani

ja tiedät missä sijaitsee mun lepopaikkani

Niin ruusu veripunainen haudallein istuta,

se kasvaa siinä aatteheni muistona.

Toivottavasti moni tarttuu KOMin ja Tampereen Työväen Teatterin (Tytöt 1918) esitysten innoittamina Anneli Kannon dokumentaarista ja tarinallista ainesta yhdistävään romaaniin.

Se ansaitsee paikkansa klassikkohyllyssä. Ei pölyyntymässä, vaan luettuna ja muistutuksena meille, jotka olemme elossa.

Veriruusut. KOM-teatteri. Alkuperäisteksti: Anneli Kanto. Dramatisointi ja ohjaus: Lauri Maijala. Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio.